Condemned 2: Bloodshot

Condemned 2: Bloodshot jatkaa antisankari Ethan Thomasin ja tämän arkkivihollisen, Serial Killer X:n tarinaa. Peli alkaa Ethanin juuri hakattua viattoman kadunmiehen ja tultua heitetyksi baarista kadulle. Hitonmoinen tapa aloittaa päivä.

Bloodshot kuljettaa pelaajaa pitkin New Yorkin syrjäkujia varsinaisissa tehtävissä sekä niihin hienovaraisesti sirotelluissa painajaisjaksoissa. Todellisten tapahtumien ja painajaisten eroa ei ole helppo huomata, sillä rappioituneen Ethanin mieli tekee tepposia pelaajallekin.

Bloodshotin kentät ovat poikkeuksetta synkkiä, talot rapistuneita ja asujaimisto verenhimoista. Siksi onkin hyvä, että Ethan osaa heiluttaa nyrkkejään sekä monenlaista kättä pidempää. Bloodshotissa taistellaan kaikella käteen tarttuvalla, kuten pesäpallomailalla, rautakangella, putken pätkillä ja vaikka keskiaikaisella miekalla. Joitakin tuliaseita on myös saatavilla, mutta näissä ammukset ovat aina vähissä.

Ethanin liikevalikoima on monipuolistunut ensimmäisestä Condemnedista. Nyt Ethan osaa vedellä narkkareita turpaan kourallisella yhdistelmähyökkäyksiä. Tehokkailla lyöntisarjoilla suuretkin vihollislaumat kellistyvät ongelmitta. Toinen uutuus on lopetusliikkeet, joissa Ethan esimerkiksi tarttuu vastustajaan niskaperseotteella ja lyö tämän naama edellä television ruudusta sisään. Lopetusliikkeet eivät vaikuta taisteluun oleellisesti, vaan ovat yksi lisä pelin raakaan tunnelmaan. Kamppailusysteemi perustuu tarkkaan ajoitukseen ja vastustajan liikkeiden ennakointiin. Hulluna huiskimalla meno tyssää nopeasti, mutta oikein ajoitetut torjunnat ja yhdistelmähyökkäysten ketjuttamisen opittuaan Bloodshotin lähitaistelu alkaa toimia. Herkkäluonteisen on syytä kiertää Bloodshot kaukaa, sillä väkivalta on graafista ja realistisen oloista. Väkivaltaisuutta korostaa entisestään ilkeät lyöntiäänet ja selkäpiitä riipivät tuskanhuudot. Bloodshot ei sovi lapsille, ja se pitää ymmärtää.

Pahikset eivät tee Ethanin urakkaa aivan yksinkertaiseksi. Viholliset osaavat kiertää Ethanin selustaan ja hyökätä yhteisvoimin. Haasteellisimmalla vaikeustasolla viholliset osaavat myös torjua pelaajan lyönnit, liiankin hyvin. Joskus harvoin vastustajat kuitenkin jäävät jumiin tai seisovat katatonisesti paikallaan.

Pelaaja törmää välillä rikospaikkoihin, jotka on tutkittava. Etsivän työ on huomattavasti viihdyttävämpää kuin ensimmäisessä osassa, sillä nyt pelaaja joutuu tekemään päätelmiä tutkimuksensa pohjalta ja valitsemaan itse oikeat työkalut ja välineet. Päätelmistä annetaan arvosana, joista selviää kuinka metsään meni.

Pelin grafiikka on hyvää perustasoa. Slummit näyttävät aidoilta ja siellä olemisen tunne on vahva. Pienimpiä yksityiskohtia ei kuitenkaan ole, ja siksi osa alueista jää kliinisen oloisiksi. Alueet ovat ajoittain myös aivan liian pimeitä. Tällöin vihollisia ei tahdo löytyä, vaikka ne latoisivat pelaajaa käkättimeen. Pimeys luo tunnelmaa, mutta turhautuminen tuskin oli pelintekijöiden tavoitteena. Epätoivo sinänsä sopii kylläkin pelin tunnelmaan.

Pelin väliosan makuinen tarina tasapainoilee loppuratkaisussaan tyydyttävän lopputuloksen ja jatko-osan mahdollistavan avoimuuden välillä. Toivottavasti sarjan viimeinen osa vielä tehdään, sillä haluaisin tietää, kuinka kaikki päättyy.

Bloodshot lunastaa lupauksensa niin hyvässä kuin pahassa. Peli tapahtuu edelleen suoraviivaisissa, samankaltaisissa ja ahtaissa putkissa. Tehtävien rakenne ja tavoitteet toistavat itseään, ja rusikointi voi tuntua puuduttavalta. Puutteita korvaa veitsellä leikattavissa oleva tunnelma ja toimiva taistelumekaniikka, jota sovelletaan myös moninpelitilassa.