Contra Rebirth

Tuskinpa kukaan luuli hetkeäkään, että samalla kun Capcom vuolee kultaa yhdeksännellä Mega Manilla ja Bionic Commandon uusioversiolla, malttaisi Konami katsella kiltisti tapahtumia vierestä. Ensin uudelleensyntymän koki avaruusräiskintä Gradius ja nyt vuorossa on 80- ja 90-luvuilla niin isoja miehiä kuin pieniä poikiakin vaikeudellaan itkettänyt Contra Rebirth. Se on kokonaan uusi osa Contra-sarjaan, vaikkei sitä ensivilkaisulla uskoisikaan. Sen lisäksi, että pelin kaava on käytännössä muuttumaton, on se myös toteutettu modernisti 16-bittisellä tekniikalla.

Vaikka pelin ulkoasu ei uusinta uutta olekaan, on SNES-henkinen jälki toteutettu hyvin. Peli jopa käyttää aikanaan edistyksellistä Mode 7-tekniikkaa syvyysvaikutelmaa vaativissa kohdissa. Ulkoasu on selkeä ja viehättävä, ainakin näin pelaamisensa kauan sitten aloittaneen näkökulmasta. Myös äänimaailma on ehtaa 90-lukua ja istuu kokonaisvaikutelmaan erinomaisesti. Erityisesti adrenaliinia tihkuva musiikkiraita ihastuttaa antiikkisesta toteutuksestaan huolimatta.

Contrat tunnetaan tiukasta toiminnastaan ja armottomasta vaikeustasostaan. Äärimmilleen yksinkertaistettu ohjausmekaniikka onkin toimivaa jälkeä. Ylimääräisiä nappuloita ei tarvita, kunhan luoti lentää ja lihaskimppu hyppää. Kontrollit addiktoivat hetkessä ja yksinkertaisuuden ansiosta pelaaminen on yhtä hauskaa ja haastavaa kuin silloin joskus. Vaikeustaso on kuitenkin uuden Contran suurin pettymys. Loputtomien jatkoyritysten ansiosta peli sujahtaa läpi vauhdilla, vaikka peli laittaakin kampoihin tosissaan jopa helpoimmalla vaikeustasolla. Matkan varrella kuolema korjaa toki edelleen kymmeniä - ellei peräti satoja - kertoja, mutta sarjan edellisiin peleihin verrattuna Contra Rebirth on suoranainen sunnuntaikävely. Legendaarinen Konami-koodi ei muuten ReBirthissä jostain syystä toimi, vaikkei sille varsinaisesti mitään järkevää käyttöä olisikaan. Tälläisenaan peli on toki ensimmäistä kertaa sarjan historiassa tavallisen kuolevaisen läpäistävissä, mutta Contra-henki kärsii helpotuksesta selvästi.

Kenttä- ja pomohirviöiden suunnittelu osoittaa sen, millä Konami aikoinaan kannuksensa ansaitsi. Vaikka kenttiä on vain viisi, jokainen niistä on tarkkaan ja rakkaudella suunniteltu. Vai missä muussa pelissä pelaaja etenee mekaanisia kameleita pitkin, painaa nappi pohjassa näennäisen loputonta hyönteismerta vasten tai taistelee pomohirviötä vastaan avaruusaseman palasilla leijaillen? Kentissä myös vilisee viittauksia sarjan edellisiin osiin mikä lämmittää vanhan sydäntä kovasti. Ihan kaikkea edellisistä osista ei kuitenkaan ole otettu mukaan. Ylhäältä päin kuvatut osiot sekä Operation Wolf -kopiot loistavat poissaolollaan, minkä ainakin minä lasken silkaksi plussaksi.

Pomohirviöt ovat niin ikään villin mielikuvituksellisia mörköjä ja jokaisella niistä on omat omalaatuiset keinonsa pelaajan eliminoimiseksi. Esimerkiksi jättimäisestä ohjuksesta roikkuvaa robottiapinaa (kyllä, luit aivan oikein) vastaan käytävässä taistelussa ilma on pahimmillaan täynnään ammuksia joiden väistely onnistuu vain sijoittumalla tarkasti tiettyihin paikkoihin ruudulla. Puolen ruudun kokoinen mecha puolestaan pommittaa pelaajaa lämpöhakuisilla ohjuksilla, tämän kiivetessä yhtäaikaa tikkaita ylöspäin. Vaihtelua ja vaarallisia tilanteita piisaa siis reippaasti. Pelaajan asearsenaali jättää hieman kylmäksi. Konekiväärin lisäksi käytössä on ainoastaan sarjan alusta asti mukana ollut viiteen ilmansuuntaan tykittävä Spread Gun, hidas mutta kankea Laser sekä hakeutuvat ohjukset. Aseita ei edes pysty pitämään kädessään kuin yhtä kerrallaan. Höh.

Lopputekstit rullailevat ruudulla noin tunnin pelaamisen jälkeen, mutta uudelleenpeluuarvoa pelillä on silti hintaansa nähden riittävästi. Eri vaikeustasoilla pelin läpäiseminen avaa käyttöön uusia hahmoja, sekä ultravaikean Nightmare-vaikeustason. Lisäksi pomohirviöt muuntelevat jonkin verran taktiikoitaan vaikeustason mukaan ja erilaisia loppuja on ainakin pari erilaista. Kaverin kanssa yhteistyössä pelattuna ReBirth pysynee pelilistalla edeltäjiensä malliin vuosia.

Contra Rebirth on kunniakas jatko klassiselle sarjalle. Toiminnan tanakkuudessa, huumorintajussa ja peli-ilossa se ei häviä esi-isilleen lainkaan. Ainoan tahran sarjaan se jättää vaikeustasossa, sillä se ei saa isoa miestä itkemään, korkeintaan vain kiroillen kiristämään hampaita. Jos parinkymmenen vuoden takainen tekniikka ei pelota, tarjoaa ReBirth varsin rattoisaa vastinetta nimellistä hintaansa vastaan. Yhdessä Mega Man 9:n kanssa se seisoo ylpeästi osoituksena siitä, miten jotkut asiat on sittenkin parempi tehdä kuten ennen vanhaan.