Crackdown 2

Seison keskellä katua. Kohti tuleva auto jarruttaa ja antaa torven soida ärtymystään. Moinen mekkala käy hermoilleni, joten päätän vauhdittaa kärsimättömän kuskin taivalta napakalla potkulla. Kumijalka lentää kaaressa kahden korttelin matkan ja jysähtää seinään. Hykerrellen loikkaan ohikulkevan pickupin kyytiin ja maantiesurffaan kanavan viertä. Näen altaan pohjalla nipun pahantekijöitä, jotka suorastaan kerjäävät pikku säikäytystä. Ponkaisen lähettyvillä olevan rakennuksen katolle ja pudottaudun sieltä kohti pahaa-aavistamatonta konnakoplaa. Pidän raketinheittimen kainalossa, jotta törmäyksen paineaallon ympäriinsä sinkoamat kelmit on helppo viimeistellä. Crackdownin erinomaisen viihdyttävässä maailmassa tämä on arkista iltapuhdetta.

Olimme mieluisasti yllättyneitä Crackdownista, joka onnistui tekemään keskinkertaisesta konseptista todellisen herkkupalan. Kulutimme tuntikausilla aikaa kiipeillen, loikkien ja räiskien pitkin kaupunkia, pitäen nurkkia ja syvennöksiä jatkuvasti silmällä keräiltävien valopallojen varalta. Crackdown oli ensimmäisiä Xbox 360:n pelejä, jonka achievement-lista kannusti kokeilemaan uusia ja siistejä asioita.

Crackdown 2:ta on saatu odotella hyvä tovi. Yleensä jatko-osan kehittäminen aloitetaan jo ennen kuin ensimmäinen osa on saatu kauppoihin, mutta Microsoft oli epävarma Crackdownin menestyksestä, mikä oli pelin saaman ristiriitaisen vastaanoton vuoksi perusteltu pelko. Kyllästyttyään odottamaan päätöstä kakkososan tekemisestä Realtime Worlds aloitti kunnianhimoisen APB:n kehittämisen, mikä sai Microsoftin nakkaamaan projektin RTW:sta lähteneiden osaajien perustaman Ruffian Gamesin käsiin. Crackdown 2:n syntymäprosessi on ollut vaivalloinen, mutta viimein peli on viimeistelyä vailla.

Ei liene yllättävää, että myös kakkososa sijoittuu Pacific Cityyn. Kaupungin arkkitehtuurin tyyli on säilynyt ennallaan ja monet ykkösen mieleenpainuvimmista paikoista löytyvät myös Crackdown 2:sta. Paljon on kuitenkin ehtinyt kymmenessä vuodessa muuttua. Ykkösen lopussa valloilleen päässyt mutanttilauma on saanut kansalaiset kapinoimaan, mutta vaikka kaikesta vastuussa olevan, fasistisen Agency-järjestön toimia vastustetaankin avoimesti asein, yön tullen jokainen kansalainen lukitsee itsensä visusti sisälle, jättäen kaupungin mutanttien leikkikentäksi. Jatkuvan paineen ja kovan kohtelun jäljiltä kaupunki muistuttaa I Am Legend -elokuvan autioitunutta New Yorkia, jossa katujen lakaisu ja rikkaruohojen kitkeminen eivät yllä kenenkään prioriteettilistalla kovinkaan korkealle.

Alkuperäisessä Crackdownissa siviilien keilaaminen kuormurilla oli suurta hupia, vaikka poliisit eivät moisesta touhusta tykänneetkään. Kakkososan anarkistisessa kaupungissa ei moiset lainvalvojat menoa hidastele, vaan pelaaja saa riehua sydämensä kyllyydestä. Uusi raskas rynnäkkökivääri pirstoo viattomat siinä missä autot ja pedotkin, ja halimista rakastavia mutantteja rätkiessä moinen tulivoima on eittämättä vain hyvä asia.

Ruffian Games on tehnyt Crackdownista toiminnallisemman, mutta lisännyt peliin myös enemmän tekemistä, kuten tehtäviä. Juuri tehtävien lisääminen peliin saa minut hiukan varpailleni, sillä yksi alkuperäisen ilottelun suurimmista vetonauloista oli etenemisen ja tekemisen täydellinen vapaus. Tällaisiin pelikonseptin kulmakiviin kajoaminen vie varmasti osan viehätyksestä mennessään, vaikka toistaiseksi Ruffian esitteleekin lähinnä paranneltua fysiikkamoottoria ja miten sen ansiosta mutanttien potkiminen kasvoihin on hauskuutta puhtaimmillaan.

Kuten Crackdowniin kuuluu, supervoimien ja teknovempeleiden luova käyttö kuuluu asiaan. Erityisesti magneettikranaateilla kikkailu vaikutti siistiltä. Moisista metallia puoleensa vetävistä kapistuksista saa nimittäin rakennettua kätevän ritsan: jos linttaa kranaatit tien molemmin puolin, kiskoo autoa vähän kauemmas ja päästää irti, magnetismi linkoaa kaksitonnisen henkilöauton kymmenien metrien päähän. Se on juuri niin hupaisaa kuin miltä kuulostaakin, ja jos soppaan heittää vielä kavereita, kekseliäisyys saa uusia mittasuhteita. Sanotaan vaikka, että yksi kumppaneistasi oli edellämainitun auton kyydissä. No, nyt hän osaa väliaikaisesti lentää.

Juuri tämänkaltainen vapaamuotoisuus tekee Crackdown 2:sta kiinnostavan. Tällaisessa hiekkalaatikossa ei leikkikalut heti lopu kesken, mutta mitään suurta ja uutta ja mullistavaa siinä ei edelliseen osaan tunnu olevan, ja supervoimilla riehumisen hupiarvo on eittämättä menettänyt uutuudenviehätystään. Ruffianilla on kuitenkin vielä muutama kuukausi aikaa keksiä hauskoja lisäjippoja ja hioa pelimoottoria ja takoa Crackdown 2:sta sellainen hitti mihin sillä eittämättä on potentiaalia.