Crash of the Titans

Alkuperäisen PlayStationin maskottieläin Crash Bandicoot alkaa olla vanha koira. Sitten vuoden 1996 Crash on ehtinyt moneksi, mutta pelisarjan kohderyhmä on läpi vuosikymmenen pysynyt nuorissa ja nuorenmielisissä. Sarjan viimeisin osa, Crash of the Titans, kunnioittaa sankarin aikaisempia seikkailuja pitämällä kiinni tasoloikan perinteisistä rakenneosista, mutta se onnistuu - onneksi - rikkomaan lajityypin tavanomaista kuviota tuoreella peli-idealla.

Crash-sarjaan tutustuneille tuskin tulee yllätyksenä, että paha Neo Cortex uhkaa jälleen maailmaa ja on toimensa sivussa kaapannut Crash Bandicootin kipakkasanaisen tyttöystävän. Sankarimme lähtee estämään suuruudenhullun tohtorin aikeita. Tehtävä osoittautuu odotettua hankalammaksi, sillä Cortex on muuttanut uudella sädeaseellaan armeijoittain eläimiä hirviömäisiksi olennoiksi. Juoni on itsetietoisen olematon, eikä se lienekään pelin tarkoituksen kannalta tärkeää. Pääpaino on toiminnalla ja hauskanpidolla, ja sen Crash of the Titans tekee selväksi alkumetreiltään lähtien.

Peli on hyvin toiminnallinen, ja pääpaino on siirtynyt tasoloikasta taistelua kohti. Raakuudesta tuskin voidaan puhua, sillä väkivalta on esitetty hyvin pehmeässä valossa. Tämä on kuitenkin sinällään mielenkiintoinen murros verrattuna vuosikymmenen takaiseen Crash Bandicootiin. Edelleen, varsinkin loppua kohden seikkailu käy paikoin hyvin haastavaksi myös varttuneemmalle pelaajalle. Valtion Elokuvatarkastamon ikäsuositus on 7, joka helpottanee vanhempien ostopäätöstä.

Sarjan aikaisemmista osista - hieman yllätyksellisesti - poiketen Crash lyö ja potkii perushyökkäyksinään. Kerätessään maastosta mojo-palloja sankari oppii vähitellen uusia hyökkäyksiä ja aikaisemmat taidot kehittyvät.

Ihastuttavasti Crashin omat voimat eivät riitä kuin kaikkein heikoimpien vihollisten taltuttamiseen, mutta ei hätää: pelaaja oppii hyvin nopeasti sieppaamaan hirviöitä valtaansa. Tässä piilee Crash of the Titansin vetovoimaisin anti. Voimakkaampien petojen kaappaaminen on hauskaa puuhaa, ja voitettuaan hirviön puolelleen pelaaja voi löylyttää aikaisemmin ylivoimaisilta tuntuneita vihollisia.

Useat tilanteet vaativatkin yhä suurempien hirviöiden nujertamista heikompien avulla. Vastustajien vaihtelevuus on ansiokasta, eikä hirviömäisten karhujen, norsujen, gorillojen ja lukuisten muiden eläinmutanttien ohjastaminen ehdi käydä tylsäksi.

Crash of the Titans on erittäin suoraviivainen. Pelin 20 kenttää seuraavat toisiaan orjallisesti, eikä pelaajalle anneta vaihtoehtoja omaan etenemiseensä. Jopa kamera seuraa ennalta määrättyjä polkuja. Kentät ovat kuitenkin vaihtelevia, ja niissä liikutaan lajityypille ominaisesti viidakoiden, temppeleiden ja rantojen läpi, kohti tulivuoristoja ja kylmiä laitoslaboratorioita. Vaikeustaso kasvaa tasaisesti ja peli muuttuu nopeasti miellyttävän haastavaksi. Kaksinpelimahdollisuus tuo pelille lisäarvoa, sillä kaverin kanssa pelaaminen on tiettyyn pisteeseen asti mukavaa ajanvietettä.

Etenemisen keskeyttää jokaisesta kentästä löytyvä mojo-huone, joka on eräänlainen minipeli: pelaajan on aikarajan puitteessa kerättävä tietty määrä mojo-palloja, kaapattava tietty määrä areenalle ilmestyvä hirviöitä jne. Huoneet tuovat kaivattua vaihtelua yksioikoiseen mätkimiseen ja hyppimiseen, vaikka ne eivät riitäkään rikkomaan pelin suoraviivaista rakennetta.

Perheen nuorempaa polvea miellyttänee, että Crash of the Titansissa kieli voidaan valita suomeksi. Tämä kattaa myös ääninäyttelyn, joka on hyvätasoista myös hieman vanhemman korviin. Vuoropuhelu on aiheeseen sopivaa, ja käännöstyö on pääosin tehty hyvällä maulla. Hahmojen heitot ovat usein oikeasti huvittavia. Kun esimerkiksi rantakentässä (Elämä on ranta) ensimmäisen kerran kuulee teilatun pikkuriiviön vinkaisevan: "Enkä koskaan oppinut uimaan..." nousee hymy vastustamattomasti kasvoille.

Harha-askel ääninäyttelyssä on kuitenkin itse päähenkilö, joka olisi saanut pysyä mykkänä sankarina, kuten tapana on aikaisemmin ollut. Joka kerta, kun Crash avaa suunsa, ilmoille pääsee vain merkityksetöntä, ärsyttävää ininää.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan peli on laatutavaraa. Värimaailma on kyllästetty kirkkailla sävyillä, ja hahmot ovat yksityiskohtaisia ja liikkuvat sulavasti. Ruudulla näytetään myös satunnaisia hidastuksia, jotka antavat taisteluille oman näyttävän lisänsä.

Ennalta määrätyn kamerakulman vahvuuksia ovat paikoitellen upeiden maisemien paljastaminen ja ongelmallisten kamerakulmien välttäminen, mutta välillä lukittu kamera käy kuitenkin häiritsemään. Esimerkiksi pelaajan joutuessa liikkumaan taistelussa takaisinpäin, ei kamera käänny Crashin menosuuntaan. Tällöin vihollisten sijainteja pitää arvailla. Kaiken kaikkiaan kamera toimii kuitenkin hyvin ja pitää pelaamisen ennen kaikkea selkeänä. Ajatellen pelin pääkohderyhmää, eli ala-asteikäisiä, lukittu kamerakulma on perusteltu ratkaisu.

Crash of the Titans osoittaa todeksi hokeman, että vanhakin koira saattaa oppia uusia temppuja. Kun pelaaja on pitkällisen taistelun jälkeen päässyt kiipeämään kulmakunnan kovimman otuksen niskaan ja pystyy viimein näyttämään muille kaapin paikan, tunnelma on parhaimmillaan katossa.

Vanhat tavat istuvat kuitenkin tiukassa, sillä pohjimmiltaan peli junnaa edelleen tasohyppelygenren totunnaisissa perinteissä. Lineaarinen pelirunko ja loikkiminen tasolta toiselle ja liaanista seuraavaan ei kanna mitä tahansa peliä enää nykypäivänä, toteutus kuinka upeaa tahansa. Crash of the Titansin pelastaa kuitenkin sen mielikuvituksellinen hahmosuunnittelu, tarinaa korvaava dialogi ja pelaajan tahtoon taivutettavissa olevan hirviöt.