Croc: Legend of the Gobbos on aivan yhtä suloinen kuin ennenkin

Super Mario 64:n julkaisu vuonna 1996 mullisti tasohyppelevän maailman. Yhtäkkiä perinteinen kaksiulotteinen hyppely oli pölyistä eilispäivää, kun kehittäjä toisensa jälkeen julkaisi oman näkemyksensä värikkäästä 3D-loikinnasta. Tarjontaa siis piisasi, mutta vain konsolipelaajille.

PC-pelaajat jäivät nimittäin ensimmäisessä aallossa pitkälti nuolemaan näppejään. Olin itsekin hullaantunut Marion uudesta ulottuvuudesta täysin, mutta konsolittomana jouduin vain toivomaan, että tietokoneellekin julkaistaisiin jotain vastaavaa. Vuonna 1997 julkaistu Croc: Legend of the Gobbos oli käytännössä ensimmäinen ja pitkään jopa ainut vaihtoehto. Toki samaan aikaan tietokoneille oli tarjolla Crystal Dynamicsin Pandemonium!, mutta se oli vain kaksiulotteinen hyppely 3D-pelin naamiossa.

Niinpä omat nostalgiapisteeni Crocia kohtaan ovat todella korkealla. Tämä ostettiin omalla rahalla ja toivottiin, että lopputulos olisi edes jotain sinne päin, mitä Mario tarjosi. No ei ollut, mutta ei Argonautin yritys täysin kehnoksi jäänyt. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen Crocilla on oma, omalaatuinen viehätyksensä tallella. Mikäli Crocin hahmo muuten tuo mieleen Yoshin Mario-universumista, yhdennäköisyys ei ole sattumaa. Croc nimittäin oli alun perin Yoshi, mutta Nintendo ei korvaansa Argonautin tarjoamalle visiolle lotkauttanut, joten hahmo jouduttiin tämän vuoksi muuttamaan nykyiseen muotoonsa.

Croc: Legend of the Gobbos on omalaatuinen yhdistelmä aikansa tasoloikkatrendejä. Käytännössä hyppelyitä kun oli kahta sorttia: avoimen maailman tavaran keräilyt ja Crash Bandicoot -tyyliset suoraviivaiset putket. Croc ei suoraan edusta kumpaakaan tyyliä. Pelin viisi maailmaa ovat toki suoria kenttä toisensa jälkeen edettäviä putkia, mutta itse kentissä on etenkin alkumetrien jälkeen ideaa.

Kenttiin on piilotettu kuusi pörröistä Gobbo-otusta, jotka keräämällä avataan etenemisen myötä salakenttiä ja lopulta myös oikea lopetus. Gobbot ovat piilotettu sinne tänne ja kentissä on pakko toisinaan palata taaksepäin kaikki löytääkseen. Viimeinen Gobbo on jätetty jokaisessa kentässä timanttioven taakse, jonka saa auki ainoastaan keräämällä kentästä viisi kappaletta värikkäitä jalokiviä. Myös pelkkä kenttien läpäisy vaatii toisinaan sivuraiteille astumista, avainten keräilyä ja ovien availua. Suoraa putkijuoksua ei kentissä tarjoilla kuin aivan alussa.

Alkuperäisen pelin suurin murhe oli kankea tankkiohjaus, joka teki tarkasta loikinnasta paikoitellen rasittavan hankalaa. Remasterointi vaihtaa ohjauksen perinteisempään vapaasti pyöriteltävään tyyliin ja voi että, miten paljon se parantaakaan kokemusta! Tuskastuttava hinkkaus on tiessään, kun Crocia voi vihdoinkin pomputella tasolta toiselle vauhdikkaasti suihkien! Uusi ohjaus on vieläpä todella tarkkaa mallia ja toisaalta, mikäli vanha ohjaus oli sittenkin se oma juttu, tankkikontrollit ovat tallella ristiohjaimeen asetettuna. Näin ollen vanhan ja uuden ohjauksen välillä voi vaihdella kirjaimellisesti lennosta.

Kolikon kääntöpuolena ennen suhteellisen helppo hyppely on nyt entistäkin helpompi ja koska eteneminen on nopeampaa, pelin lyhyys korostuu entisestään. Mikäli tiettyjä 1990-lukulaisia ominaisuuksia olisi korjattu vastaamaan nykypäivää, Croc olisi todella nopeasti koettu. Vaan ei ole. Peli on paikoitellen todella tyly. Crocilla on alussa kolme elämää ja mikäli nämä elämät loppuvat kentän aikana, peli ei suinkaan palauta krokotiiliparkaa tarkistuspisteeseen, vaan takaisin kentän alkuun ja kaikki kerättävät esineet on kerättävä uudestaan.

Tällä tavoin aikanaan lyhyttä peliä on koetettu pidentää hieman, minkä lisäksi kuolema tulee paikoitellen aivan odottamatta. Mainitut kolme elämää tulevat tuhlattua kirjaimellisesti sekunneissa, mikäli hyppy ei osukaan aivan kohdalleen tai oven avattuaan juoksee huomaamattaan tyhjyyteen.

Vaikka vanhanaikaisuuksia ei olekaan korjattu, muilta osin remasterointi on pätevää jälkeä. Ulkoasu on tarkempi ja selkeämpi, mutta silti selkeästi edelleen oma värikäs itsensä. Grafiikoita voi myös vaihdella muutamalla eri tavalla vanhojen ja uusien tyylien välillä itselleen sopivan lopputuloksen löytämiseksi. Pelin musiikkiraita on myös ennallaan ja jää päiviksi päähän soimaan vielä läpipeluun jälkeenkin.

Minulle Croc: Legend of the Gobbos oli todella riemukas jälleennäkeminen ajalta lähes 30 vuotta sitten ja puutteistaan huolimatta pelistä jäi todella mukava tunne päälle. Se on rakenteeltaan eittämättä kuitenkin vanhanaikainen ja vaatii paikoitellen todella pitkää pinnaa, mutta ainakin peliä aikanaan pelanneille se antaa mukavan nostalgiatripin. Ja kyllä tähän kannattaa muidenkin tasohyppelyistä kiinnostuneiden ehkä jo viimein tarttua.