Arvostan todella paljon pelejä, jotka saavat hetkeksi pysähtymään ja ajattelemaan. Pelejä jotka tarjoavat jotain ennennäkemätöntä. D4: Dark Dreams Don't Die on jotain tällaista, sillä se on kuin yhdistelmä David Lynchin elokuvia ja Telltale Gamesin episodimaisia pelejä. Jokainen kohtaus pakottaa miettimään, että mitä ihmettä äsken oikein tapahtui.
D4: Dark Dreams Don't Die kertoo bostonilaisesta yksityisetsivästä David Youngista, jonka rakas on murhattu. Davidia ammuttiin, mutta hän selvisi hengissä. Valitettavasti seurauksena hänellä ei ole tapahtuneesta minkäänlaisia muistikuvia. Onneksi häneltä löytyy tilalla erikoinen kyky, jonka avulla tämä voi tiettyjä esineitä koskettamalla matkustaa takaisin ajassa. Niinpä David toivoo selvittävänsä armaansa murhan, ja estävänsä sen ennen kuin veriteko edes tapahtuu. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tyttöystävänsä viimeiset sanat "Etsi D..." ovat nimittäin viimeinen asia, jonka mies muistaa. Niinpä David ottaa hoitaakseen vain tapauksia, joissa esiintyy D-kirjaimella alkava henkilö.
D4: Dark Dreams Don't Die on suunniteltu Kinectille ja se toimii ajoittain yllättävän hyvin. Vastaavasti silloin kun se toimii huonosti, saa ikävän muistutuksen laitteen epäkäytännöllisyydestä. Kinect ei yksinkertaisesti sovi pelaamiseen. Valitettavasti kehittäjä Access Games on keskittynyt niin paljon Microsoftin kameralaitteeseen, ettei ole vaivautunut tekemään peliin kunnollisesti toimivaa tavallista ohjausta. Tuloksena on peli, jossa joko kiroilee Kinectille tai ohjaimelle. Ensimmäinen vaihtoehto on suositeltavampi, sillä se sentään tarjoaa silloin tällöin kekseliäitä ohjausratkaisuja. Jos turhautumisensa onnistuu pitämään kurissa, saa ympäristöjen tutkimisesta ja lähitaistelusta yllättävän paljon hupia. Valitsipa ohjaukseen kumman tahansa näistä kahdesta, se ei peitä tosiasiaa että pelissä on myös muutamia todella isoja suunnittelumokia.
Kaikkein silmiinpistävin virhe on se, että periaatteessa peli muistuttaa Telltalen The Walking Dead -sarjaa, mutta tällä kertaa käyttöliittymä sotii seikkailemista vastaan. Hahmolla on kestävyysmittari, joka rajoittaa hänen toimimistaan. Kuluttavien liikkeiden kuten lehden lukemisen ja huonekasvin katsomisen jälkeen pitää käydä syömässä huikopalaa, mikä keskeyttää jatkuvasti etenemisen. On äärimmäisen turhauttavaa, kun ei pysty edes vapaasti tarkastelemaan tutkittavaksi tarkoitettuja esineitä. Tuloksena on tilanteita, joissa David seisoo ilmiselvän vihjeen edessä, mutta ei pysty tutkimaan sitä ennen välipalan haukkaamista.
Olen henkilökohtaisesti kärsimätön tapaus, joten koin pelin etenemisen äärimmäisen verkkaiseksi. Tarinaan verrattuna shakkiottelutkin tuntuvat meksikolaiselta showpainilta. Jotkut saattavat olla tämän suhteen ymmärtäväisempiä, mutta minulle ylipitkien ja tylsien keskusteluiden kuunteleminen on selvä miinus.
Huonot puolet onnistuvat hukuttamaan alleen sen tosiasian, että D4 on eräs viime vuosien oudoimmista pelijulkaisuista. Kerron ainoastaan yhden lyhyen esimerkin, sillä en halua pilata yllätyksiä. Noin 10 minuutin pelaamisen jälkeen Davidin luokse ilmestyy naapurissa asuva tyttö. Hän luulee itseään kissaksi ja pukeutuu kuin Playboy-juhlien emäntä. Tämän vihaisen kissan kanssa käydyn pienen riidan jälkeen saa kuulla pitkän keskustelun Yhdysvalloissa tarjottavien simpukka-aterioiden tasosta. Tämä on todellakin jotain täysin erilaista normaaleihin peleihin verrattuna.
D4:stä löytyy kaikesta huolimatta oikeasti mielenkiintoinen juoni, ja kaikki nämä hullut ja odottamattomat tapahtumat haluaisi kokea. Pelin suunnitteluvirheet ja ohjauksen sietämätön tottelemattomuus imevät pelaamisesta kuitenkin hauskuuden. Olisipa Access Games ainoastaan tuottanut ja käsikirjoittanut pelin, ja jättänyt käytännön toteutuksen Telltale Gamesin huoleksi. Mikäli oudommat japanilaiset pelit kiinnostavat, kannattaa D4: Dark Dreams Don't Dieta kokeilla, mutta täysosumaa siitä on aivan turha odottaa,
