"Niin synkkä, sumuinen ol' alho,
ett' erottaa en mitään voinut sieltä,
sen pohjaan vaikka painoin katseheni."
Pelin Helvetti rakentuu hyvin löyhästi esikuvalleen. Helvetti on jaettu yhdeksään piiriin, joista jokainen rakentuu jonkin tietyn synnin ympärille. Vaikka synnit piirien myötä vaihtuvatkin, niin maisemat pysyvät tasaisen yksitoikkoisina. Suurin osa ajasta kuluu tylsissä luolissa juoksennellessa, joiden seinissä huutelevat kadotetut sielut. Kenttäsuunnittelu on innotonta ja suurimmaksi osaksi peli ohittaa täysin Helvetin tarjoamat mahdollisuudet maisemissa. Varsinkin seinissä huutelijat alkoivat loppua kohden tuntua jo koomisilta, sillä niiden ainoana tehtävänä pelissä on toimia tikapuina paikasta toiseen. Onneksi pelissä on pari hienompaakin paikkaa. Itse pidin erityisesti Flegethonista, verisestä virrasta, joka vaikutti oikein helvetilliseltä paikalta.
Yksin ei ankeita luolia tarvitse samota, sillä Dantella oppaanaan myös kirjasta tuttu Vergilius. Pelissä hänellä ei kuitenkaan ole paljon virkaa, mitä nyt välillä huutelee joitain mahtipontisia viisauden sanoja.
"Punaiset päässä silmät, takkukarva,
käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto
tuo repii sieluja ja raataa, nylkee."
Dante's Inferno on toimintapeli, joten suurin osa peliajasta kuluukin Helvetin asukkaita lahdatessa. Danten tuhon välineinä toimivat itsensä Kuolemalta voitettu viikate ja Beatricen risti. Asejako kattaa välittömät tarpeet, sillä viikate on tehokas ja turvallinen lähitaisteluase, kun taas risti toimii eräänlaisena ampuma-aseena.
Taisteleminen rakentuu tutulle kaavalle. Viikatteella voi lyödä heikkoja tai vahvoja iskuja ja niitä voi yhdistää toisiinsa näyttäviksi ketjuiksi. Dante reagoi pelaajan käskyihin viiveettä, joten taistelut ovat parhaimmillaan todella hektisiä ja näyttäviä.
Taisteluihin on lisätty myös yksi uusi jippo: vihollisten tuomitseminen. Heikoimmat vastustajat voi niittää kerralla lakoon, mutta vahvemmat viholliset täytyy ensin pehmentää. Heikot raukat voi sitten päästää kärsimyksistään näyttävillä lopetusliikkeillä, jotka riippuvat siitä haluaako vastustajansa pelastaa vai tuomita. Pienimmät ryökäleet kuolevat näihin liikkeisiin automaattisesti, mutta suuremmat örkit vaativat ruudulla näkyvien nappien painelemista. Pelastamalla vihollisia saa kerättyä hyviä sieluja, joilla voi voimistaa Beatricen ristiä. Vastaavasti tuomitsemalla saa pahoja sieluja ja viikatteeseen lisää ytyä. Mitä vahvempi ase on käytössä, sitä enemmän sille voi opetella liikkeitä. Kaksijakoinen aseiden kehittäminen on mielenkiintoinen idea ja sen ansiosta vihollisia ei voi vain aivottomasti jyystää hengiltä.
Kolikossa on kuitenkin myös olemassa ruma kääntöpuoli, sillä loppua kohden aloin jo pahasti kyllästyä mättämiseen. Sitä on yksinkertaisesti aivan liikaa. Erilaisia vihollisiakaan ei ole kuin kourallinen, joten taistelut muuttuvat pian jännittävistä yhteenotoista ärsyttävän monotonisiksi kahakoiksi.
"Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle
niin inha tääll' on pantu paikka vaivan,
ett' tuimempi ei tuska suurempikaan."
Ajoittain pelissä kohdataan myös historiasta ja kirjallisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka riutuvat kadotuksessa. Vastaan tulee muun muassa Pontius Pilatus, Orfeus ja Attila. Tällöin Dantella on edessään moraalinen valinta, jossa henkilön voi tuomita kadotukseen tai pelastukseen. Mitään moraalista näissä valinnoissa ei kuitenkaan ole, sillä niiden ainoana tarkoituksena on hirvittävän hyvän tai pahan sielumäärän tarjoaminen. Moraaliset pulmat olisivat olleet oikein kutkuttavia, mikäli niillä olisi ollut kunnollisia seuraamuksia, mutta nyt ne jäävät pahasti taka-alalle. Itse tein ratkaisut vain sen mukaan, kumpi aseeni sattui tarvitsemaan päivitystä.
"Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."
Dante's Inferno on toimintapeli, joka lainaa hyvin paljon kuuluisan spartalaissyntyisen sodan jumalan seikkailuista. Se itse asiassa lainaa God of Wareista kaiken muun, paitsi henkilöt ja tapahtumapaikat. Taisteleminen, liikkuminen ja seinillä kiipeily, tavaroiden siirtely ja jopa osa pulmista on suoraan kopioitu esikuvastaan. Lainaamista voi tietenkin perustella tyyliin "miksi keksiä pyörää uudestaan", mutta jonkinlaista uudistushenkisyyttä olisin peliin kaivannut.
Pelin Dantekaan ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Minulle hän oli vain yksi naama lisää mitäänsanomattomien toimintasankarien joukossa, eikä miehessä ollut minkäänlaista syvyyttä.
Jos peliä voisi jollekulle suositella, niin sitten toimintapelien suurkuluttajille. Kyllä Danten kanssa yhden kerran jaksaa Helvettiin matkata, mutta uudelleen en sille tielle jaksaisi lähteä.
(Lainaukset: Dante: Jumalainen näytelmä, suom. Eino Leino.)