Pari vuotta taaksepäin EA:lla oli buumi tuoda markkinoille tuoreita pelijulkaisuja, jotka saisivat tukea muiltakin median aloilta. Eräs projekti, Mirror's Edge, oli rohkeasti erilainen toimintapeli, joka menestyi arvosteluissa muttei myyntilistoilla. Jatkokehitys jäi sikseen. Paremmin pärjäsi myöhemmin syksyllä julkaistu Dead Space, joka on levinnyt myöhemmin arcade-peliksi ja sarjakuvakirjaksi elokuvaprojektia unohtamatta. Tammikuun lopulla ilmestyvän jatko-osan myötä palaamme Isaac Clarken avaruuspukuun pistämään necromorph-pirulaisia pakettiin.
Löysin vasta hiljattain ennen vuodenvaihdetta aikaa alkuperäiselle Dead Spacelle, joka oli nakottanut jo pitkään omassa "häpeäpinossani". Vaikka piinaavan tunnelman ja kauhun ilmapiirin sijaan jouduin tyytymään simppelimpään säikyttelyyn, oli verikylläinen seikkailu USG Ishimuralla miellyttävä kymppitunnin räiskyttely. Tarina kadonneesta tyttöystävästä ja muukalaisten invaasiosta ei silloin iskenyt, mutta juonellisen toiminnan ystäville on hyviä uutisia: Dead Space 2 on vienyt kerrontansa uudelle tasolle. Viime osan tapahtumat niputetaan lyhyellä videolla yhteen, mikä virittää tunnelman pelisarjan märkäkorville. Ja kun introvideo on pyörinyt, lähtee Dead Space 2 käyntiin todella intensiivisesti, eikä edes alun harjoittelupätkä tunnu pakkopullalta. Juonipaljastukset välttäen todettakoon, että tarinassa on päähenkilömme kautta enemmän syvyyttä ja monipuolisuutta kuin alkuperäisosan perusteella olettaisi.
Olipa juonellinen anti miten hyvää tahansa, on minun kirjoissani ratkaiseva tekijä pelattavuus. Ja ikävä kyllä tällä saralla ei Dead Space 2 ole parantanut läheskään yhtä tuntuvasti. Ei ohjaaminen ollut huonoa alun perinkään, mutta Iisakin ohjaileminen tuntuu osittain kankealta, minkä toisaalta voisi perusteella "tavallisen kaivostyömiehen raihnaisuudella", mutta välinäyttöjen aikana nähtävät akrobaattikuviot kertovat toista. Lähitaistelussa tulee paikoin ongelmia: aseen piippu ja siten luodit saattavat mennä vihulaisesta läpi ja lyönnin kantama on vain puolen käden mittainen. Pelkän spurttailun ohella Isaac voi nyt lennellä rakettirepulla, tosin vain painottomassa tilassa, ja kohdataanpa seikkailun aikana muutama erikoisempi osuus, joiden aikana pääsee esimerkiksi laulattamaan isoa kanuunaa. Suuremman kokoluokan pomotaistelut tekevät myös paluun.
Siirtyminen avaruusalus-Ishimuran ankeanharmailta käytäviltä laajan ja moninaisen Sprawl-siirtokunnan pinnalle näkyy ja tuntuu hyvällä tavalla. Edestakaisin ravaaminen identtisissä sokkeloissa on historiaa, sillä DS2:n myötä pelaajalle tarjotaan jatkuvasti muuttuvia ympäristöjä aina mielisairaalasta kirkkoon ja kirjastosta laboratorioon. Mitään vapaata etenemistä ei kuitenkaan tarjota, vaan peli kulkee lineaarisesti alueelta toiselle, ja toimintaa rytmitetään pienillä pulmakulmilla ja muun muassa uudella hakkerointiminipelillä. Kokonaisuutena visuaalinen puoli on Dead Spacen maukkainta antia paitsi parannetun grafiikan myös vaikuttavan taidesuunnittelun ansiosta.
Varsinainen paukku on kuitenkin pelätty ja odotettu, ihasteltu ja vihasteltu moninpeli. Jonkin kieroutuneen nykystandardin mukaan se pitää löytyä jo joka pelistä, ja DS2 yrittää myös taipua muottiin. Verkossa mätetään kahtena neljän hengen joukkueena, jolloin ihmisten puolella pelaavien täytyy puskea eteenpäin suorittaakseen tietyt tehtävät aikarajan puitteissa. Vastapuolen joukkue pääsee pelaamaan necromorpheina, siistiä! Varoituksen sana: necrojen kontrollien hallitseminen vie aikansa. Ihmiset luottavat pitkän kantaman aseisiinsa ja monsterit puolestaan yllätysmomenttiin. Voiton ratkaisee yhteistyökyky.
Pelimuotoja on siis vain yksi ja kenttiä neljä kappaletta. Siihen suhteutettuna tasokaton hilaaminen 50:n päälle tuntuu aika optimistiselta, vaikka avattua saakin uusia aseita ja pukuja. Harmittavasti necroille ei ole tarjolla mitään avattavaa sisältöä. Testipeleissä pyssymiehet voittivat järjestään saksikädet tavalla, joka muistutti hyväksikäyttöä (kauniisti sanottuna). Tämä tosin johtui osaltaan siitä, että jopa tason 59 tuliluikut olivat auki. Ja kun kukaan ei oikein osannut karttoja tai taktiikoita, raaka voima oli valttia.
Vaikka kokeilumatsien perusteella nettipuoli vaikutti odotettua mielekkäämmältä, en usko sen jaksavan innostaa pelaajia kiipeämään tasokattoon asti. Vertaisin nettipelikokemusta Assassin's Creed: Brotherhoodin vastaavaan, jolloin aluksi hauskalta tuntuva idea kompuroi liian pitkällistä sitoutumista vaativaan suunnitteluun. Toiseksi vertailukohdaksi sopisi Left 4 Deadin Versus-moodi, sillä pelien lähtökohdat ovat lähes identtiset - tosin genre on eri. Jos se upposi, maistuu DS2:kin varmasti. Yksinkertaista mutta totta.
Jatko-osat joutuvat aina todistamaan olemassaolonsa oikeutuksen, ja kieltämättä visuaalinen anti sekä paljon tuhdimpi juonipläjäys kallistavat vaakakuppeja hyväksynnän puolelle. Pelillisesti pari uutta asetta, vihulaista ja minipeli eivät varsinaisesti saa sukkia pyörimään jaloissa. Suuri kysymysmerkki leijuu moninpelitilan yläpuolella, ja itse en ollut täysin vakuuttunut; lopulta hupiarvo riippuu siitä, löytyykö kaverilistalta hyvää neljän hengen porukkaa. Minulle Dead Space 2 on ehdottomasti yksinpeli. Ja, onneksi, hyvä sellainen.