Joskus peliarvostelijan duuni on helppoa. Työn alla olevan tuotoksen genre ja tyyli on selkeä, ja pelistä saa otteen välittömästi. Hyvin harvoin se on kuitenkaan niin vaikeaa kuin Destinyn kohdalla. Miten arvioida järkäle, johon on upotettu 500 miljoonaa dollaria ja jolla on kymmenvuotissuunnitelma? Miten tällaisen mammutin voi edes yrittää arvioida sen alkumetreillä?
Jo Destinyn lajityypin määritteleminenkin on haasteellista. Destiny on yksin pelattava konsoliammuskelu. Destiny on moninpelattava verkkoräiskintä. Destiny on roolipeli. Destiny on scifitarina. Näistä päällimmäisenä se on kuitenkin selvästi räiskintä. Oli tilanne mikä hyvänsä, pelaaja raivaa tietään läpi todella laajojen kenttien, niittäen kosmista oikeutta ympärilleen kuin maailmanlopusta selvinnyt Judge Dredd. Ja pyhät pyssyt, kyllähän se räiskintä sitten maittaakin.
Destinyn ammuskelussa ei ole mitään mikä olisi rikki. Se on jouhevaa ja helppoa, ja jos on koskaan pelannut yhtään räiskintäpeliä, Destinyssä on aika lailla heti kuin kotonaan. Käytössä voi olla kolme erilaista asetyyppiä, joita täydennetään kranaateilla ja lähitaisteluiskuilla. Mitään omaperäistä ei yhtälöstä löydy, mutta se lieneekin se paras kehu: ammuskelumekaniikat rullaavat niin jouhevasti, ettei niitä edes huomaa. Kaikki lähtee suoraan selkärangasta, mikään ei ole outoa, tähtääminen on helppoa, viholliset ja ympäristöt ovat selkeitä ja toiminta rullaa jatkuvalla syötöllä eteenpäin. Aina niin tarpeellinen minitutkakaan ei näytä pientä siivua kartasta, vaan vain lähellä liikkuvien vihollisten summittaisen sijainnin. Ratkaisu on loistava, sillä se pakottaa tarkkailemaan ympäristöään ihan eri tavalla, kuin jos kohde loistaisi tarkasti minikartassa.
Toiminnan kulkuun vaikuttaa selkeästi pelaajan käyttämä hahmoluokka. Pelistä löytyville kolmelle hahmoluokalle on kullekin kaksi eri erikoistumisalaa, mutta luokasta riippumatta pyssyt toimivat prikulleen samalla tavalla kaikille. Hahmoluokka vaikuttaa vain hahmon panssarin kestoon sekä erikoiskykyihin: esimerkiksi Hunter-luokalla pelaaja voi tehdä kaksoishypyn ja päästä korkeammalle kuin muut, ja Warlock-hahmo voi liitää hetken hyppynsä jälkeen. Vaikka hahmoluokka antaakin lisää kivoja leluja jolla leikkiä, pelaajan ampumistarkkuus on hahmon kykyjä merkittävästi tärkeämpi asia.
On myös hienoa, että Destinyn kartat ovat toimintapelille poikkeuksellisen suuria. Joka paikka on täynnä notkoja, tunneleita ja korkeita kohtia. Pelaajan etenemistä ei ole juurikaan rajattu, eli ulkona liikkuessa etenemistapa on täysin pelaajasta itsestään kiinni. Mikään ei estä vaikkapa parkkeeraamasta talonrähjän katolle katselemaan josko kiikarikiväärille riittäisi napsittavaa satojen metrien päästä, tai hipsimällä tyystin mörköpossen ohitse. Vasta sisätiloihin mentäessä muuttuu toiminta putkimaisemmaksi, mutta niissäkin on paljon liikkumavaraa. Maastossa on myös todella paljon ryönää, ja henkitoreissaan viruvan ihmiskunnan viimeisen taiston tunnelma välittyy mainiosti ränsistyvistä ja ruostuvista ympäristöistä. Kenttäsuunnittelijat ovat todellakin ansainneet bonuksensa.
Pelkkää auvoa ei Destiny kuitenkaan ole. Ongelmat alkavat heti, kun kiinnittää huomionsa sooloammuskelun ulkopuolelle. Pitkään hehkutetut sosiaaliset ominaisuudet ovat valtava pettymys, sillä pelaaja pelaa enimmän osan ajasta yksinään. Tehtäville ilmestyy kyllä satunnaisia kavereita, joiden mukana voi kulkea tai olla kulkematta, ihan miltä itsestä tuntuu. Pelaajat eivät voi kuitenkaan kommunikoida keskenään mitenkään, edes sitä ovatko mahdollisesti samalla tehtävällä? Ei ole näppärää menua josta viestiä tiimitovereille kaipaavansa pikaista apua, saati sitten merkitä edessä olevia vihollisia. Ainoa tapa millä satunnaiset taistelutoverit voivat viestiä keskenään on neljä elettä: sormella osoittaminen, käden vetäminen lippaan, istuutuminen ja tanssi. Kyllä, tanssi. Tämäkö on nyt sitä paljon puhuttua sosiaalista pelaamista? Näillä neljällä liikkeelläkö se vastarinta Pimeyttä vastaan pannaan pystyyn?
Hivenen huolettaa myös moninpelattavien tehtävien luonne ja laatu. Tällä hetkellä juonitehtäviä voi pelata kolmen pelaajan kimpassa, jonka lisäksi porukalla voi kepittää isoja vihollisaaltoja - eikä sitten mitään muuta. Ei ole isoja instansseja, joissa rellestää. Ei ole pieniä satunnaistehtäviä, joita suorittaa sarjassa. Ei ole mitään. Eikä siinä vielä kaikki: satunnaiselle pelaajalle voi laittaa ryhmiintymispyynnön vain ja ainoastaan jos tämän näkee. Koska pelaajilla ei ole mitään keinoa kommunikoida keskenään, porukan kokoamisesta ei juuri koskaan tule yhtään mitään. Ei ihme, sillä harva haluaa lyödä hynttyyt satunnaiskohtaamisen kanssa yhteen, etenkin kun ei ole mitään keinoa tietää etukäteen mitä tässä nyt oikeastaan aiotaan tehdä? Tuloillaan olevat kuuden hengen raid-tehtävät menevät vielä enemmän reisille, sillä ne puolestaan vaativat kuusi kaverusta. Aivan oikein, niitä ei voi pelata satunnaisporukalla lainkaan. Toisin sanoen, pelin oletettavasti siisteintä moninpelattavaa sisältöä ei pääse näkemään jos ei värvää viittä ystävää, joiden kanssa on tietysti sovittava aika jolloin mennään linjoille suorittamaan. Kuulostaa ihan järkyttävän typerältä. Tätä kirjoitettaessa raid-sisältöä ei kuitenkaan ole vielä julkaistu joten mene ja tiedä miten lopulta käy.
Destinystä löytyy toki myös pelaajien välinen kisaaminen, mutta parin tunnin testaamisen perusteella kyseessä on juuri sellaista perusluokan kohkaamista mitä räiskintäfaneille suunnatulta tuotteelta pitäisikin odottaa. On tappomatseja, on lipunryöstöä, on valloitussotia - ja loputtomasti respawneja, joten kuolema ei haittaa mitään ja nopea tempo pystytään pitämään yllä. Ei sillä, näillä pelaajien välisillä neljällä mättötyypillä pitää varmasti itsensä viihdytettynä, mutta tällä sektorilla eivät mitkään tuoreet tuulet kyllä puhalla.
Marinoista huolimatta Destiny on oikein viihdyttävä. Ympäristöt ovat tyylikkäitä ja ammuskelu maittaa. Kaikki rullaa eteenpäin niin jouhevasti, että viisi tuntia illassa on todella kevyttä valuuttaa. On kuitenkin täysin mahdotonta sanoa miltä peli näyttää kuukauden päästä, kun ensimmäiset lisäsisältöpaketit saapuvat, jouluksi saapuvasta laajennuksesta puhumattakaan. Juuri siksi Destinyn arvioiminen on turhauttavaa: tämä ei ole koko peli vaan vain sen lähtölaukaus. Tässä vaiheessa matkaa tilanne näyttää oikein lupaavalta. Toivoa sopii, että selkeitä puutteita korjataan, koska olen jo nyt pahasti koukussa, enkä pahastuisi lainkaan jos peli veisi täysin mukanaan.