Deus Ex: The Fall

Deus Ex: The Fall on neljästä kuuteen tuntiin kestävä itsenäinen seikkailu. Peliaika riippuu siitä, kuinka paljon maisemia tutkii vai paahtaako niistä vain lävitse. Tarinaan pääsee paremmin kiinni, jos Deus Ex: Icarus Effect on luettuna, koska se esittelee päähenkilöt paremmin. Myös Deus Ex: Human Revolutionin pelaaminen kannattaa, koska siihen viitataan ohimennen. Ei kuitenkaan haittaa, jos näille ei ole ollut aikaa. The Fall kertoo kyllä minne ollaan menossa ja miksi.

Peli on kuin mikrokosmos Human Revolutionista. Samat kullan ja mustan sävyt hallitsevat grafiikkaa. Pelaaminen on sekoitus hiippailua, toimintaa sekä haarautuvia keskusteluita. Maailma koostuu joukosta pieniä toisiinsa yhdistettyjä keskusalueita, joita erottavat nopeat latausruudut. Uusi, mutta samalla tuttu musaraita Michael McMannilta rytmittää menoa.

Ja tämä kaikki tabletilla. Tietenkään grafiikka ei ole aivan yhtä hyvää kuin Human Revolutionissa. Sen huomaa etenkin identtisissä taustahahmoissa, kehonkielessä ja kasvoanimaatioissa sekä kultauksessa, joka peittää yksityiskohtien puutteen alleen. Human Revolutionin avoimet alueet eivät olleet kovinkaan suuria, ja The Fall on yhtä tiivis. Tablettipeliksi tämä on vaikuttava saavutus.

Pelaaja huomaa silti aiempaa helpommin, kuinka lineaarinen kokemus lopulta on. Tarjolla on joukko suoraviivaisia tehtäviä, joissa edetään alussa ohimennen nähtyjen alueiden lävitse. Samalla tarinassa edetään koko ajan ylemmäs huumemaailman ravintoketjussa, katudiilereistä aina kartelliväkeen saakka. Yllätyksiä ei ole juurikaan luvassa.

Koska grafiikka ei ole aivan aiemmalla tasolla, eivät keskustelutkaan ime vanhalla tavalla mukaansa. Kasvoanimaatioita on tarjolla vain rajattu määrä, eikä keskustelun lopputulosta voi enää päätellä kehonkielestä.

Merkittävien hahmojen motivaatiot vaikuttavat melko suorasukaisilta, mutta ainakin väärään suuntaan viety keskustelu aiheuttaa lisäpuuhaa. Hieman ironista onkin, että keskusteluissa oikeastaan haluaa tehdä virheitä saadakseen peliaikaa venytettyä.

Maisemia tutkitaan tuttuun tapaan. Päähenkilö penkoo roskapönttöjä sekä murtautuu huoneisiin ja kaappeihin tutun hakkerointiminipelin avulla. Mukaan lähtee ammusten lisäksi myös maailmaa elävöittäviä tietopaketteja. Jengit vahtivat omia alueitaan ja saattavat käydä päälle, kun taas siviilit voivat kauhistua avoimesti kädessä pidetystä aseesta.

Toimintaa seurataan hahmon silmien lävitse, mutta siitä vetäydytään olkapään taakse suojautumisen yhteydessä. Augmentaatioista löytyy sekä passiivista että hyökkäävää sorttia, ja saatavilla on melkoinen kokoelma aseita ja kranaatteja.

Kaikkien näiden elementtien hallinnoiminen kosketusnäytöllä aiheutti huolta jo aiemmin. Lopputulos on kaukana täydellisestä, mutta ainakin voidaan sanoa, että studio on tehnyt parhaansa tarjotakseen pelaajalle mahdollisimman täydellisen joukon vaihtoehtoja. Tämän seurauksena pelissä päätyy etsimään hyvää yhdistelmää pyyhkäisyiden, painallusten ja monimutkaisempien toimenpiteiden joukosta, mutta koska kokonaisuus on niin lyhyt, ei tätä yhdistelmää oikein ehdi löytämään.

PC:llä tai konsolilla nämä moninaiset komennot saa kirjaimellisesti näppituntumalle, mutta tabletilla pelaaja joutuu aina välillä silmämääräisesti varmistamaan, että sormet ovat jokseenkin oikeissa paikoissa, ja auki on oikeanlainen valikko. Onneksi käyttöliittymää pystyy tuunaamaan laajasti omien tarpeidensa mukaan, ja se on kenties paras mahdollinen yritys näin monimutkaisen järjestelmän sovittamisesta tabletille. Sen tyhmentäminen ei olisi kuitenkaan tullut kysymykseen, koska silloin oltaisiin menetetty todellisen Deus Exän tuntu. Kenties useammalla pelikerralla tästä pääsisi kunnolla kiinnikin, mutta nykyisellään päädyin suosimaan hiippailua, koska kiivaassa taistelussa olisin vain päätynyt taittamaan koko tabletin kahtia.

Deus Ex: The Falliin olisi mahtunut enemmänkin keskustelua ja mahdollisuuksia tutkia maailmaa. Augmentaatioiden epämääräisemmät ulottuvuudet ja huumekauppa jäivät tässä aivan liian keveiksi. Myös taisteluihin olisi tarvinnut lisää totutteluaikaa. Äänityö ei yllä Human Revolutionin tasolle, eivätkä tarinankäänteet yllätä samalla tapaa, mutta ne ovat tyydyttäviä. Jäin lopulta haluamaan lisää. Yhdessä asiassa The Fall kuitenkin peittoaa Human Revolutionin: siinä ei nimittäin ole yhtään helkkarin pomomatsia.