Sarjan asemasta moninpelaajien keskuudessa kertonee se, että todelliset fanit pelaavat Diablo 2:sta edelleen. Siis peliä jonka ilmestymisen aikaan Playstation 2 julkaistiin ja maailman mielestä Bon Jovin "It's My Life" oli freesiä settiä. Yli vuosikymmen on siis kulunut siitä, kun taistelu demoneita vastaan vietiin helvetin porteille jumalattoman naksuttelun, ryöstösaaliin keräämisen ja oman hahmon tappotehojen tuunaamisen saattelemana. Diablo III laajentaa konseptia varsin odottamattomiin suuntiin, joista joitakin olisi pitänyt miettiä vielä tarkemmin.
Juoni ei ole koskaan ollut demoninmetsästyksen parasta antia, eikä se ole nytkään. Tyypillistä maailmaa uhkaavaa Suurta Pahaa ja ennalta arvattavia juonenkäänteitä sisältävä tarina ei missään vaiheessa ole se porkkana, jota pelaajan nenän edessä heilutellaan etenemistä motivoimassa. Kaikkia päädemoneita ei ole vielä tuhottu ja ainakin kaksi pyrkii pistämään ihmiskunnan sileäksi.
Pullisteleva dialogi menettelee juuri ja juuri kiitos pätevien ääninäyttelijöiden ja elämää suuremman yleisasetelman. Pienet iloiset yllätykset löytyvät sivuhahmojen kanssa käydyistä keskusteluista. Yksinpelaajien mukana roikkuvat Seuraajat omaavat kaikki omat elämäntarinansa ja sisäiset konfliktinsa, joiden kehittymistä seuraa paljon pääjuonta innokkaammin. Porukka latelee elämänviisauksiaan myös taistelun ohessa, mikä tuo itsekseen lahtaavalle mukavaa juttuseuraa. Pituutta onneksi riittää sellaisen reilun 20 tunnin verran, enemmänkin jos nuohoaa nurkat ja kuuntelee kaikki keskustelut.
Diablon ja myös Diablo III:n juttu on taistelussa ja loputtomassa varustelukierteessä. Neljään osaan jaettu tarina jakautuu useisiin erilaisiin alueisiin joilla demoneja ja niiden liittolaisia lahdataan tuhatmäärin. Hiirellä liikutaan ja mätkitään, näppäimistöllä laukaistaan erikoiskykyjä. Vastustajien lisäksi maastosta löytyy arkkuja sun muuta kivaa, pieniä lisätehtäviä pääjuonen oheen ja erikokoisia luolastoja. Näitä sitten kompataan läpi parempien varusteiden ja kokemuspisteiden toivossa, jotta alun rääpäleestä kasvaisi bussin kokoisia alamaailman asukkeja kuonoon pistelevä alan ammattilainen.
Kolmososa on osin hyvällä, osin huonolla tavalla virtaviivaistettu versio takavuosien suosikeista. Viiden eri hahmoluokan (barbaari, demoninmetsästäjä, poppamies, velho ja munkki) kyvyt ja pelityylit poikkeavat toisistaan melkoisesti. Arviota varten pelaamani barbaari nauttii lähitaistelusta ja aluevaikutteisista hyökkäyksistä keskellä vihollismerta. Vasemmalla hiirennapilla paukutetaan Raivoa nostattavaa perushyökkäystä, oikealla Raivoa kuluttavaa erikoisiskua. Lisäksi pelin edetessä pelaajalle aukeaa neljä näppäintä muille kyvyille. Ihailtavan fyysinen taistelu näkyy niin räsynukkeina lentävissä vihollisissa kuin kykyjen välittömässä ja iskevässä efektikavalkadissakin. Hahmonkehitys on eittämättä virtaviivaisempi kuin aikaisemmin. Pelaajaa estetään näin tekemästä hyödytöntä hahmoa vaikeammille tasoille, koska kaikki kyvyt aukeavat ennen pitkää.
Conan-kopiolla näihin kykyihin kuuluivat esimerkiksi hyppy vihollisten keskelle, ympäröivät otukset tainnuttavat Ground Stomp, omaa ryhmää suojaava War Cry ja kolmen muinaisen barbaarihengen kutsuminen väliaikaisiksi taistelutovereiksi. Kaikkia näitä voi muokata vielä tasojen nousun myötä avautuvilla riimuilla. Riimulla esimerkiksi War Stomp vetää vihollisia barbaarin viereen lahdattavaksi. Jotkin riimuista ovat selkeitä ja hauskoja muunnoksia alkuperäisestä kyvystä, toiset lisäävät tylsästi vaikka tehdyn vahingon määrää. Pidin silti enemmän ajatuksesta, että riimut löytyvät muun saaliin mukana kentältä, ja yhtä riimua voisi sovittaa useisiin eri kykyihin eri efektien toivossa. Tasojen myötä aukeavina ne ovat hieman kliinisiä ja monet efekteistä varsin mitäänsanomattomia. Samoin osa itse kyvyistä on ainakin pelattavuuden kannalta hauskempia kuin toiset, vaikka niiden pelillinen merkitys etenkin vaikeimmilla vaikeustasoilla olisi vähäisempi. Hetkellinen 15 prosentin vahinkobonuksen käyttäminen ei ole lähellekään yhtä hauskaa kuin kolmen vihollisen vetäminen kiinni käsirysyyn maagisten ketjukeihäiden avulla.
Lähitaisteluun erikoistuneiden barbaarin ja munkin lisäksi hajurakoa arvostavalle ovat tarjolla varsijousispesialisti demoninmetsästäjä, perinteinen tuikkusädemaagi ja omia zombejaan ja otuksiaan manaava poppamies. Jokaisella on tukku omia, selkeästi muista hahmoista poikkeavia kykyjä erilaisiin tilanteisiin. Muita hahmoluokkia lienee odotettavissa viimeistään maksullisissa jatko-osissa, joita pelin menestyksen myötä on varmasti luvassa.
Diablo III:n ulkoasusta on ollut ennakkoon pientä metakkaa netissä. Itselleni aikaisempaa hyvän maun mukaisesti värikkäämpi maailma toimii erittäin hyvin. Päinvastoin, goottihäröily punamustalla väripaletilla olisi ollut iso pettymys. Eri liikkeet ovat näyttäviä ja ne on helpompi erottaa toisistaan valtavissa taisteluissa. Peli ei ole teknisesti erityisen viimeistä huutoa. Tätä paikataan kuitenkin erittäin hyvin loistavalla ulkoasun suunnitteluosaamisella ja arkkitehtuurilla. Alun tunnelmallisista ja maanläheisemmistä maisemista päädytään pian aika eeppisiin maisemiin, joita en mene sen enempää ennalta kertomaan. Bonuksena peli pyörii kohtuullisen hyvin vanhemmillakin koneilla. Muutamat tärkeimpiä kohtia maustavat välivideot ovat taattua Blizzardin laatua. Äänisuunnittelu ansaitsee natsan rintaan iskevistä lyöntiäänistä. Musiikki toimii hyvin taustalla, vaikkei nousekaan missään vaiheessa esille sen kummemmin alun nostalgiahuuruista Tristramin kaupungin tunnusmusiikkia lukuun ottamatta.
Yhteistyössä kavereiden kanssa pelattava moninpeli on entistä isommassa osassa. Valitettavasti samaan syssyyn on eksynyt paljon kyseenalaisia suunnitteluratkaisuja, mitä nettiominaisuuksiin tulee. Kavereiden peleihin on helppo liittyä lennosta, kiitos hyvän kaverilistan ja muutaman muut näppärän tempun. Sen sijaan mukaan ympätty huutokauppa ei ole varauksetta positiivinen asia. Se on nimittäin niin täynnä liian halpaa ja hyvää tavaraa, että varustelu karkaa heti käsistä. Verrattain pienillä sijoituksilla on mahdollista aseistaa oma hahmonsa ainakin ensimmäiselle läpipeluukerralle niin hyvin, että isoiksi jutuiksi tarkoitetut pomotaistelut loppuivat jo parinkymmenen sekunnin kohdalla kolmen hengen sessioissamme. Ja koska vaikeustasot aukeavat läpipeluukertojen kautta, ensimmäinen romppaus läpi helvetin on väkisinkin liian helppo. Kun tasolleen parhaan kaman saa kaupasta karkkirahalla pelin sisäisellä kullalla, pomojen niittaamisesta ja aarrearkkujen avaamisesta katoaa hohto. Tarkoituksena on myös avata oikealla rahalla toimiva huutokauppa läpitulevaisuudessa. Se siitä tasapainosta...
Moninpeliominaisuudet eivät tule ilman ongelmia. Peli oli saavuttamattomissa sadoille tuhansille, kun jatkuvaa palvelinyhteyttä vaativan pelin palvelimet kaatuivat julkaisupäivän ryntäyksessä. Vaikka ongelma on sittemmin lähes hallinnassa, peliä vaivaavat edelleen esimerkiksi katoilevat saavutukset (vaikka tietyn pomon taposta tai muusta suorituksesta) ja huutokaupan kenkkuilu. Tarkoituksena lienee kitkeä piratismia ja varmistaa etenkin oikean rahan huutokaupan tietoturva, mutta toteutuksessa on mennyt lapsi pesuveden mukana. Etenkin yksinpelaajia ratkaisut ymmärrettävästi harmittavat.
Diablo III on edelleen lajityyppinsä kirkkain tähti. Se kärsii ehkä uudistumishaluttomuudesta muiden kuin nettiominaisuuksiensa osalta, eikä järisytä maailmaa edeltäjiensä tavoin, mutta toimintaroolipelien paalupaikan se ottaa vuosien tauon jälkeen itselleen. Uudelleenpeluuarvoa on eri hahmoluokkien ja vaikeustasojen ansiosta paljon. Pieniä ja hienoja parannuksia sekä käyttöliittymään että pelattavuuteen on paljon. Parhaimmillaan peli onkin kaveriporukassa, jossa riittävän kovat vaikeustasot on saatu avattua ja kykyjen taktisesti kypsä käyttö alkaa näkyä suorituksessa. Kuningas on palannut, mutta kruunu on aiempaa hiukan himmeämpi, ja vuorauksessa on pari tahraa.
Peli arvioitiin Jimm's PC Storen tarjoamalla Military Class Destroyer -testilaitteella.