Diablo III: Reaper of Souls tullaan varmasti muistamaan lisäosana, joka yhdessä muiden muutosten kanssa teki Diablosta taas Diablon. Se palauttaa globaalin kirpputorin rampauttaman ydinkokemuksen takaisin sydäntä lämmittävälle lahtaamisen ja kimaltelevien esineiden tielle. Reaper of Soulsin myötä perkele vie taas yöunesi.
Juoni jatkaa suoraan pääpelin jälkeisistä vaiheista. Diablon kuoleman jälkeen maailmassa on kaikki hyvin ainakin viiden minuutin ajan. Demonien sielut on vangittu mustaan sielukiveen, jonka varkaus sysää jatko-osan viidennen luvun liikkeelle. Voroksi paljastunut viisauden enkeli Malthael ottaa pimahdettuaan kuoleman arvonimen ja sen mukaiset tavoitteet. Metafyysisellä tasolla jutussa ei ole päätä tai häntää, joten se sopii erinomaisesti mäiskeen taustahälyksi. Pelaajan ohjastama "nephalem" repäistään lakisääteiseltä takaisin sorvin ääreen, tällä kertaa apunaan uusi Ristiretkeläiseksi nimetty hahmoluokka (Crusader).
Ristiretkeläinen on nimensä mukaisesti hieman Diablo II:sta tutun Paladinin tapainen. Hahmoluokan tavaramerkkeihin kuuluu oma, normaalia suurempi kilpi ja ilkeät ketjunuijat niin yhden- kuin kahden käden versiona. Etenkin kilpi tuntuu kulkevan mukana koko matkan ajan, sillä useat olennaiset kyvyt vaativat sen käyttämistä. Tankkimainen Ristiretkeläinen on esimerkiksi villisti pomppivaan ja viuhuvaan Barbaariin verrattuna rauhallisempi ja määrätietoisempi, kuin ristin suojelema katujyrä. Paikallaan ei onneksi tarvitse kököttää, sillä hauska haamuratsu liikuttaa panssarikilpikonnaa sujuvasti taistelukentällä jakamassa pyhää turpasaunaa.
Jos muut hahmoluokat ovat välttäneet selkeän tankin leimaa, Ristiretkeläinen ottaa viitan kevyesti harteilleen. Eri kykyjen ja kilven myötä se tuntuu kestävän rankaisua selkeästi virkaveljiään enemmän. Erityishuomion ansaitsee myös alhaisen tason passiivinen kyky, jolla uskon mies tai nainen voi pientä liikkumisnopeuden laskua vastaan käyttää kahden käden asetta yhdessä kädessä kilven kanssa.
Viides näytös alkaa Westmarchin kaupungista ja sen pahojen enkelien valtaamilta kaduilta. Vihollisvariaatiota on kohtuullisesti ja esimerkiksi tietyissä kohteissa on kokonaan oma kaarti vastaanottamassa nuijaa päähän ja taikapalloa takapuoleen. Viholliset liikkuvat välillä ihastuttavan suurina laumoina heikkoja otuksia, mikä miellyttänee etenkin aluevahinkoon erikoistuneita pelaajia.
Muutenkin tasapaino tuntuu olevan hyvin kohdallaan entiseen malliin. Viholliset kaatuvat sarjassa ja näyttävästi, kun räsynukkefysiikka lennättelee niitä puihin ja sarkofagien päälle kriittisten osumien seurauksena. Kaikessa on jo hyvin Diablo III:ssa läsnä ollut fyysisyyden tuntu.
Syy, joka sai minut alun perin lopettamaan Diablo III:n pelaamisen, oli käsittämätön huutokauppajärjestelmä. Sen tarkoitus oli kai tuoda turvallinen tapa esineiden vaihteluun pelaajien kesken, mutta käytännössä se kajosi pahasti siihen peruspilariin, joka pitää toimintaroolipelejä pystyssä. Nyt tästä legendaaristen esineiden kirpputorista on onneksi luovuttu kokonaan, ja tulos näkyy välittömästi. Yhdessä uudistetun saalisjärjestelmän kanssa pelaamisella on taas syy. Poissa on metapelaaminen huutokaupassa, tilalla mielekäs romppaus läpi soiden ja linnakkeiden paremman rojun toivossa.
Hahmolle tippuu tavaraa nyt hieman harvemmin, mutta se on suunnattu kyseistä hahmoluokkaa ajatellen. Eli jos aikaisemmin Barbaarin sydän pysähtyi legendaarisen esineen paljastuessa maagin taikakepiksi, uuden "Loot 2.0:n" ansiosta voi olla lähes varma, että oranssi hehku maassa on iso juttu juuri itselle. Paras tavara löytyy taas isoista arkuista ja ilkeiltä otuksilta, eikä Excel-listauksesta.
Iso juttu on myös Seikkailutila (Adventure Mode). Juonella heitetään vesilintua, kaikki portaalit avataan ja kaiken päälle läpätään tukku pääkallonmetsästystavoitteita ynnä muuta. Seikkailutila avaa Diablon maailman hiekkalaatikkomaisemmaksi temmellyskentäksi, joka palvelee ennen kaikkea pelin moneen kertaan läpäisseitä. Nyt korkean tason pelaajat voivat liikkua vapaasti eri alueilla parempaa ryöstösaalista keräten ja Paragon-tasoja nostaen. Tiettyjen vihollisten etsiminen antaa pientä sivukivaa ja rohkaisee aika ajoin vaihtamaan maisemaa.
Parasta tavaraa löytää erityisistä Rift-portaaleista, joita voi avata aika ajoin tippuvilla Rift-kivillä. Nämä sekoittavat Diablon maailman lopullisesti, sillä portaalin takaa vihollisten koostumus, ominaisuudet ja määrät sekoitetaan totaalisesti. Yksittäinen Rift ei ole pitkä, mutta tarjoaa kokeneellekin porukalle korkealla vaikeustasolla taatusti haastetta koko rahan edestä sopivan epäreilun viholliskombinaation osuessa tielle.
Kokonaisuutena uusi hahmoluokka, näytös ja lukuisat parannukset ydinpelimekaniikkaan tekevät Reaper of Soulsista erittäin helpon suositeltavan Diablon faneille - niillekin, jotka alkuperäinen peli karkotti pois alun innostuksen jälkeen. Kaikkea tulee sopivassa määrin lisää, vaikka pääpaino on selkeästi kokeneissa pelaajissa, joille tarjotaan paljon uutta tekemistä ja variaatiota. Pientä miinusta voikin ehkä antaa siitä, että Seikkailutilan, Rift-portaalien ja muun kaltaiset lisäykset näkyvät vasta, kun koko pelin on pelannut ainakin kertaalleen läpi viitosnäytös mukaan lukien.
Westmarch ja sen jälkeen tulevat alueet on kasattu yhteen hyvin, eikä monipuolisuudesta tule valittamista. Ristiretkeläinen ottaa varmasti perinteisen, mutta toistaiseksi Diablo III:sta uupuneen tankin roolin kivasti vastaan. Hyvänä fanipalveluna ehkä se tärkein uudistus, eli pelin ytimen palauttaminen demonien lahtaamisen eikä huutokaupan luo, on saatavilla kaikille pelaajille riippumatta lisäosan hankinnasta.
Paholais(t)en jälkeen pistetään Kuolemaa pataan. Kukas on seuraava jonossa?