Kaksi vuotta sitten PC:lle ja viime vuonna konsoleille julkaistu toimintaroolipeli jatkoi Diablon voittokulkua. Massiivista pahuutta vastaan taistelevat pelaajat grindasivat tuntitolkulla läpi hirviöitä täynnä olevien maiden, mantujen ja onkaloiden, ja etsivät aina vain parempia varusteita heerostaan tehostamaan. Diablo III:n viimeisin vedos, uudelle konsolisukupolvelle tullut Diablo III: Ultimate Evil Edition, päivittää graafisen loiston mahdin ja päästää pelaajat kaikkiin matkan varrella julkaistuihin lisäherkkuihin.
Diablon juoni on aina ollut huttua, eikä kolmososa tee kaavaan poikkeusta. Jotain jotain pahuus jotain, ei jaksa kiinnostaa. Vaan eipä Diablon kaltaista mätkettä juonen vuoksi pelatakaan. Tärkeintä on, että pelaaja kokee olonsa voittamattomaksi sankariksi, salskeaksi ja sinisilmäiseksi puolijumalaksi.
Siinä onnistutaan: heti alkumetreiltä hahmo kuin hahmo on jyhkeä mörssäri, joka kepittää hirviörykelmän toisensa jälkeen veri ja ihve roiskuen, vaikka käytössä ei ole kuin pari hassua perushyökkäystä. Jahka voimien arsenaali kasvaa, aletaan puhua asiaa. Hahmotyypistä riippuen sankari saattaa olla maagisia iskuja linkoava lasitykki, tai sitten vihollisten rankaisua aamiaiseksi popsiva ristiretkeläinen. Kaikilla hahmoluokilla meininki on aika pitkälle samanlaista: juokse putkijuoksua ja hakkaa kaikki mikä vastaan tulee, kerää aarteet, päivitä varusteet, siirry seuraavalle alueelle. Diablo III onnistuu tekemään näinkin yksinkertaisesta ideasta perhanan hauskaa ja samalla myös haastavaa ajanvietettä.
Niin kivaa kuin iiskotteja ja öttiäisiä onkin listiä yksin, moninpelatessa homma vain paranee. Kaverin kanssa ryllistäessä vastustajien vaikeustaso nousee, mutta samaa tahtia nousevat myös palkinnot, eli kullan määrä ja löydettävien aarteiden taso. Kun neljä pelaajaa lyö hynttyyt yhteen, aletaan puhua todellisesta taistelun tuoksinasta, jonka efekti- ja väriloistosta on välillä vaikea hahmottaa mitä oikeastaan tapahtuu. Hahmoluokat ovat erinomaisesti tasapainossa ja ryhmässä pelatessa toisten tukeminen omilla kyvyillä, eli se paljon huhuttu yhteispeli, pääsee todella oikeuksiinsa.
Diablo III: Ultimate Evil Editionin parasta antia on kuitenkin se, että paketti niputtaa yksiin kuoriin kaiken sen hyvän, mitä kahden vuoden varrella on peliin julkaistu. Siitä löytyy niin erinomainen Reaper of Souls -lisäosa kuin kaikki oleelliset päivityksetkin, ja kokonaisuus rullaa väkevällä ja tasaisella pauhulla. Uuden sukupolven konsolit nostavat graafisen kerman pinnalle, ja vaikka pelit eivät pääse PC-veljensä rinnalle, teräväpiirtoista rytinää on silti upea katsella.
Ainoana heikkona puolena on kömpelö varustevalikko, jonka selaaminen ja voimien aktivoiminen on aina kuin tervassa juoksisi. Sen kanssa oppii kuitenkin elämään, ja muutaman tunnin pelaamisen jälkeen valikkosuossa rämpiminen sujuu ihan riittävän vaivattomasti.
Jos Diablo III ei ole tätä ennen tullut tutuksi, nyt on oikea hetki hankkia kiistaton klassikko omaan pelihyllyyn. Toimintaryllistys on ansainnut kaiken suitsutuksensa, ja Ultimate Evil Edition on parasta mihin peli pystyy.