Alkuperäinen Dishonored (2012) on vielä tänäkin päivänä yksi suosikkipeleistäni, eikä riemullani ollut rajoja Dishonored 2:n ilmestyessä horisonttiin. Korkeat odotukset ovat aina vaarallinen lähtökohta, mutta onneksi pettymysten vuosi 2016 onnistui tuottamaan lopulta edes yhden hyvän asian.
Jatko-osa sijoittuu 15 vuotta ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen. Emily Kaldwinista on kasvanut uusi keisarinna, joka hallitsee valtakuntaansa Corvon huolehtiessa hallitsijan turvallisuudesta. Maailma on kuitenkin edelleen tyly paikka, ja Emily löytää pian itsensä altavastaajan asemasta. On tullut taas aika palauttaa valta oikeisiin käsiin, tavalla tai toisella.
Dishonored 2 jatkaa edeltäjänsä perinteitä tarjoilemalla näitä erilaisia tapoja suorastaan kahmalokaupalla. Pelaaja pääsee heti aluksi valkkaamaan, haluaako tämä ryhtyä purkamaan tuoretta kriisiä Emilyn vai Corvon saappaissa. Näistä ensimmäinen on tietysti mielenkiintoisempi valinta ykkösosan nuohonneille, koska Corvo on edelleen vanha tuttu Corvo, eikä vanha koira ole juurikaan oppinut uusia temppuja sitten viimenäkemän.
Emily puolestaan edustaa uutta sukupolvea, ja tämän hihasta löytyy kokonaan uusi okkultisten voimien arsenaali. Myönnettäköön, että näistä osa muistuttaa toimivuudeltaan aika tavalla Corvon valikoimaa, mutta mukana on myös täysin uudenlaista settiä, joka tarjoaa vallan hilpeitä taktisia mahdollisuuksia. Toisaalta, voihan pelin myös aina koittaa läpäistä täysin vailla minkäänlaisia poppakonsteja. Kentät tarjoavat joka tapauksessa lukuisia eri ratkaisumalleja, pasifismista aina verenhimoiseen sadismiin saakka.
Dishonored 2:n kenttäsuunnittelu on suorastaan epätavallisen monipuolista, ja niissä on todella vaihteleva fiilis. Erityismaininnan saa, enempiä spoilaamatta, eräs kokonaisuus, jossa ryhdytään leikkimään itsensä ajan rakenteella varsin kekseliäällä tavalla. Tämä erilaisten kokemusten kirjo on kuitenkin selkeästi tehnyt vaikeustason arvioinnista hankalaa, koska alun harjoittelun jälkeen haastekäyrä tasaantuu litteäksi viivaksi, ja loppusuora tuntuu sen vuoksi hieman liiankin helpolta.
Vanhan Dunwallin maisemia nähdään sangen rajallisesti, sillä Dishonored 2:n tarina sijoittuu pääosin Karnacan kaupunkiin, jossa vallitsee synkeää pseudo-Lontoota välimerellisempi ilmapiiri. Suunnittelutyö on jälleen kerran sitä parasta A-luokkaa, ja sekä arkkitehtuuria että sisustusta jää välillä ihmettelmään mielikseen. Grafiikka on päivittynyt odotetusti aiemmasta, joskin maalauksellisen tyylin taakse kätkeytyy edelleen heikkouksia, ja nähtävissä on myös jonkin verran bugisuutta. Onneksi useimmat hahmot ovat edelleenkin hyvällä tavalla sieluttoman rumia.
Myös äänimaailmasta voi nauttia totuttuun tapaan. Jos pelkkä hiippailun nostattama jännitys ei riitä, tarjoaa ympäristö jatkuvasti jos jonkinlaista narinaa, suhinaa ja kaukaisia huutoja, joka luo elävän maailman tunnun sekä varmistaa, että olkapäät pysyvät kireinä koko rupeaman ajan. Ääninäytteleminen on jotakuinkin ensimmäisen osan tasolla, mutta repliikit eivät tällä kertaa kärsi samanlaisesta mekaanisesta ketjuttamisesta, joten dramaattinen fiilis on heti vahvempi. Vartijoiden jutut ovat tosin edelleen sangen rajallisia.
Myös Dishonored 2:n perusmekanismeja on uudistettu. Ajoittain yllättävän nokkelat viholliset ovat oppineet uusia temppuja, jotka tekevät näistä kiperiä vastustajia, mutta toisaalta pelaajaa hellitään hieman aiempaa runsaammalla taistelujärjestelmällä. Onhan miekalla sohiminen edelleenkin aika painotonta hutkintaa moniin lähitaistelupainottaisiin peleihin verrattuna, mutta ainakin vihollisia voi nyt tainnuttaa myös kamppailun tuoksinassa, jos taitoa vain riittää. Samaten asevalikoiman kanssa voi nyt kikkailla aiempaa enemmän, ja esimerkiksi alkumetrien peruspyssystä saa oikeilla resepteillä päivitettyä itselleen melkomoisen tappovälineen.
Kaikki uusi ei tietenkään ole aina hyvää, ja Dishonored 2 tuntuukin pitelevän pelaajaa kädestä paljon aiempaa enemmän. Vaikeustasoa voi kyllä vatkata monen monituisilla tavoilla, mutta pelissä on jo juonen ja repliikkien tasolla valtavasti liikaa ekspositiota ja selittämistä. Pahimmissa tapauksissa sama asia käydään lävitse kolmeen otteeseen, ja jokainen tarvittava askel neuvotaan niin yksityiskohtaisesti, ettei pelaajalle jää ollenkaan oman keksimisen riemua, kun sen pitäisi olla kokemuksen ytimessä. Ilmassa on siis jonkin verran aiempaa kaupallisemman lähestymistavan hajua.
Vaikka kaikenmoisia uudistuksia on siis selvästi tehty, on Dishonored 2 paljolti edeltäjänsä näköinen peli, jopa juonensa puolesta, ja ykkösosan ystävät tulevat olemaan täysin kotonaan sen parissa, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos pidit ensimmäisestä, pidät myös toisesta. Jos taasen et, joudut nyt etsimään muuta pelattavaa.
Minun on vaikea sakottaa tätä jatko-osaa sen samankaltaisuudesta, koska olen täysin tyytyväinen syömään tästä samasta kaukalosta kunnes napa repeää. Hyviä, sisällöllisesti omaperäisiä ja mekaanisesti mielenkiintoisia hiippailupelejä on aivan liian harvassa, ja tarjoaahan Dishonored 2 edelleen mahdollisuuden myös toiminnallisempaan lähestymistapaan. Hiippailumeininki on mielestäni kertaluokkaa antoisampaa, vaikka täytyykin myöntää, että lähitaistelun huikean groteskit lopetusliikkeet viehättävät aivan omalla tavallaan.
Jos sinua siis sattuu nappaamaan omintakeiseen, syvästi okkultiseen ja rujoon maailmaan sijoittuva hiipparointipeli, joka yhdistää mm. Thiefin ryöstelyä ja Hitmanin monipuolista salamurhasuunnittelua todella antoisaksi paketiksi, on ostopäätös jo tehty puolestasi.