Dissidia: Final Fantasy

Dissidia: Final Fantasyn käynnistyttyä ensimmäiseksi nousee kysymys, että minkälainen peli tämä oikein on? Maailmassa liikkuminen muistuttaa lautapeliä, hahmot nousevat tasoja kuin roolipelissä ja itse taistelut ovat puhdasta mättämistä. Hyvin pian paljastuu, että paino on nimenomaan mättämisessä ja se on yksinkertaisesti tylsää.

Peli koostuu sarjasta erilaisia kampanjoita, joissa sankarit etsivät käsiinsä Final Fantasy-sarjasta tuttuja kristalleja. Jokaisella päähahmolla on oma kampanjansa, jotka puolestaan koostuvat erilaisista minimaailmoista, joiden läpi tallustellaan kuin lautapelissä ikään. Tarkoituksena olisi päästä mahdollisimman vähillä liikkumisilla maailman loppuun. Mutkia matkaan luovat eri reittejä tukkivat viholliset, sekä pelaajaa viekoittelevat aarteet. Mikäli pelaaja malttaa mielensä ja juoksee nopeasti maaliin, ovat palkinnot todella hyviä. Toisaalta jokaisen vihollisen lahtaaminen tuo hahmolle paljon kaivattua kokemusta ja aarrearkuistakin löytyy ihan kelvollista tavaraa. Lautapeliosuus on pelin paras osuus, sillä eri maailmat tuntuvat pieniltä pulmapähkinöiltä.

Noin 90% pelaamisesta koostuu kuitenkin taisteluista ja ne ovat suoraan sanottuna todella tylsiä. Perusidea on, että hahmot juoksentelevat pitkin erilaisia maita ja mantuja ja hakkaavat toisiaan turpaan sen minkä ehtivät. Liikevalikoimakaan ei päätä huimaa, sillä jokaisella hahmolla on vain muutama erilainen isku. Loppujen lopuksi kaikki taistelut tuntuivat keskenään samanlaisilta ja jopa Cloudin ja Sephirothin kohtaaminen tuntui ihan perustaistelulta, vaikka taustalla pauhasi Uematsun hieno One Winged Angel. Tunnelma on siis pahasti hakoteillä, eivätkä yksinkertaiset taistelut jaksa pidemmän päälle kiinnostaa.

Dissidia: Final Fantasy tuntuu kumman vaisulta tekeleeltä. En kyllä ymmärrä, miksi tätä on näin hehkutettu, sillä se on pohjimmiltaan todella suppealla taistelujärjestelmällä varustettu perusmätkintä. Ainakaan tämä vanha fani ei pelille lämmennyt.