Divinity: Original Sin II on jo jyrännyt PC:llä vuoden ajan. Nyt on kuitenkin saatu Definitive Edition PS4:lle ja Xbox Onelle, ja luvassa onkin jotain todella hienoa. Jos haluaa vain tietää kuinka tämä Larian Studiosin peli rullaa konsoleilla, kannattaa hypätä suoraan arvion viimeiseen kappaleeseen. Jos taas ei vielä ole Divinity: Original Sin II:n ilosanomaa kuullut, kannattaa jatkaa lukemista.
Kyseesä on isometrisesti pelattava roolipeli, jossa käydään taistelut vuoropohjaisesti. Moinen ei sinänsä ole mitenkään omaperäinen idea, mutta tuttuja teemoja muutetaan mielenkiintoisilla tavoilla. Omaan luokkaansa Divinityn kuitenkin asettaa yksityiskohtiin keskittyminen ja onnistunut epälineaarinen pelattavuus. Lisäksi peli on väärällään mahtavia tarinoita.
Peliä aloittaessa käy heti ilmi, miten paljon tekijät ovat keskittyneet tarinan kertomiseen. Kuusi valmiiksi tehtyä hahmoa kertoo pelaajalle oman taustatarinansa, ja tällä tavalla saa hyvän kuvan heidän persoonistaan. Samalla esittely rohkaisee ottamaan lisääkin selvää siitä, mitä oikein on menossa. Suosittelen pelaamaan näillä hahmoilla, sillä niissä on paljon enemmän syvyyttä verrattuna itse rakenneltuun geneeriseen sankariin. Esimerkiksi epäkuolleella Fanella pelattaessa on kaiken aikaa pidettävä naama peitettynä, sillä kylän väki ei suhtaudu suopeasti epäkuolleisiin. Valinnasta riippumatta muut hahmot tavataan pelin alkupuolella, jolloin heitä voi rekrytoida omaan neljän hengen joukkoonsa. Samalla pääsee heti alussa motivoitumaan toiselle läpipeluukerralle, jolloin maailma aukeaa toisenlaisesta näkökulmasta.
Divinity: Original Sin II:lla on paljon tarinoita kerrottavanaan, ja pelaaja saa itse valita kuinka tilanteet hoidetaan. Jos haluaa tehdä kaiken, saa varautua suorastaan ylitsepursuavaan tekemisen paljouteen. Jokainen paikka, kirja ja dialogi paljastaa jotain kiinnostavaa pelimaailmasta. Niin ikään maastossa on runsaasti salaisuuksia löydettäväksi niille, jotka haluavat kaikki nurkat tonkia. Kaikkea ei kuitenkaan voi nähdä ja kokea ensimmäisellä kerralla. Monet valinnat ovat toisensa poissulkevia, ja tämä on vain hyväksyttävä. Lisäksi pelaajan tekemillä valinnoilla on aidosti merkitystä.
Tallennusjärjestelmä on hämmentävän hidas. Tämän seurauksena ehdin useaan kertaan sulkea PS4-konsolini ennen kuin tallennus oli tehty loppuun. Moinen toki mahdollisti saman osion pelaamisen erilaisia valintoja tehden, mutta pidemmän päälle moinen tietenkin alkaa ärsyttää.
Taisteluissa on niin ikään kosolti syvyyttä. Perusteet ovat yksinkertaiset tässä vuoropohjaisessa systeemissä, jossa on mukana perinteinen action point -meno. Ympäristöt ja erilaiset kyvyt tekevät tappeluista spektaakkeleita. Maastossa saattaa olla öljytynnyreitä, vettä, myrkkyä ja ties mitä muuta. Lisäksi erilaiset elementit tekevät taistoista asteen verran epävarmoja ja ennakoimattomia tehden kustakin taistelusta omanlaisensa taktisen palapelin. Aluksi saattaa olla hankalaa päästä perille kaikista liikkuvista osista, mutta pienellä opiskelulla ja runsaalla ajankäytöllä pääsee mahtavuuden homman nimestä selville. Tämä taas mahdollistaa luovuuden käyttämisen pelatessa. Tämä jos mikä on sitä asiaansa uppoutuvien nörttien pelaamista.
Mukana on hahmoluokkiin perustuva löyhä järjestelmä. Velho saattaa saada käyttöönsä lähitaistelukeinoja, jolloin hän ei enää olekaan stereotyyppinen velho loitsimisineen. Täydellä neljän joukolla pelatessa voi helposti olla helisemässä, jos yrittää pysyä kartalla kaikista erilaisista kyvyistä ja keinoista, joita on mahdollista käyttää taistoissa. Moinen opiskelu kuitenkin kannattaa, sillä lopputulokseen pääseminen on erittäin palkitseva tunne. Definitive Edition lisää mukaan erityisen story moden niille, jotka haluavat kokea tarinan sukeltamatta yksityiskohtaisesti erilaisten hienouksien pariin pelimekaniikassa. Tämä mahdollistaa pelaamisen tempon muokkaamisen juuri itselleen sopivaksi. On kuitenkin muistettava, että peli on suunniteltu kärsivälliselle pelaajalle eikä koskaan ole tarpeen tehdä mitään tylsää. Kaikki nähtävä ja koettava tuntuu merkitykselliseltä.
Pelaamisen aikana ei tullut vastaan ainuttakaan bugia. Kyseessä ei ole se maailman näyttävin peli graafisesti, mutta maailma näyttää riittävän hyvältä, ja muutaman kankean liikeanimaation antaa helposti anteeksi.
Yksinpeli on jo itsessään riittävä syy Divinity: Original Sin II:n pelaamiseen, mutta mukana on lisäksi varsin omaperäinen moninpeli. Koko seikkailun voi läpäistä yhdessä kolmen kaverin kanssa verkossa. Moinen ei ole mitenkään tavallista tällaisen lajityypin ja kokoluokan pelissä. Jokaisella pelaajalla on omat tavoitteensa ja tarinansa, ja kukin tuo jotain omaansa mukanaan peliin. Harmillisesti gamemaster-tilaa ei ole mukana konsoliversiossa. Moinen ei kuitenkaan lopulta haittaa, sillä kyseessä on muutenkin liian valikkopainotteinen tila toimiakseen hyvin konsoleilla. Mukana on kuitenkin arena mode, jossa pääsee tappelemaan suljetussa ympäristössä kavereitaan vastaan, joko paikallisesti tai verkon kautta.
Divinity: Original Sin II tuntuu edelleen leimallisesti PC-peliltä, mutta se on silti siirtynyt onnistuneesti konsoleille. Toimintoja on muokattu juuri sen verran, että peliohjaimella toimiminen on sujuvaa. Definitive Edition lisää mukaan myös viilauksia ja tasapainotuksia niin tarinaan, taistoihin kuin yleiseen suorituskykyynkin. Lisäksi mukana on nyt lyhyt opastusosio, joka onkin erittäin tarpeellinen lisäys.
Divinity: Original Sin II on paras roolipeli pitkään aikaan. Kärsivällisille pelaajille luvassa on runsaasti mielekästä opiskeltavaa erilaisten pelijärjestelmien parissa, kiinnostavista tarinoista nyt puhumattakaan. Kaikki osa-alueet vain tuntuvat olevan oikeilla paikoillaan, ja tämä on hyvin harvinaista peleissä.