DMC Devil May Cry

Kyseessä on Danten kasvutarina, joka ei suoraan liity sarjan kaanoniin. Valkohapsinen demoninmetsästäjä ei ole tuttu itsensä, vaan tummatukkainen pojankloppi, jonka yöt kuluvat surutta klubilla. Yksinäisyyttä ja vihaa upotetaan pulloon. Eksynyttä nuorukaista tulee noutamaan nuori Kat, joka taivuttelun jälkeen saa Danten tutustumaan järjestöön nimeltä The Order. Pian aukeaa yksi jos toinenkin solmu menneisyydestä: Dantella on veli Vergil, ja näiden vanhempiin liittyy raamatulliset mittasuhteet saavuttava tarina.

Danten taustoja selvitellessä paljastuu myös, että maailma on silmille vedetty kulissi. Poliitikkojen sijaan sitä hallitsevat demonit, jotka orjuuttavat ihmiskuntaa velkojen, energiajuomien ja valvontakameroiden keinoin. Temaattisesti ja tyylillisesti pelissä on selvästi haettu länsimaisittain relevantimpaa näkökulmaa. Välissä vedetään jopa pari jabia amerikkalaisten talentti- ja malliohjelmien suuntaan, mikä tosin olisi purevampaa, ellei DMC Devil May Cry olisi näin korni.

Tarina on piilomerkityksineenkin lopulta aika arvattava, mutta sokerina pohjalla on tuttuun tapaan vimmainen toimintabaletti, jossa voi käyttää sekä miekkoja että ampuma-aseita. Valtaosa pelitapahtumista sijoittuu limboon, eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, joka paljastaa maailmassa luikkivat demonit. Se mahdollistaa myös maailman ronskinpuoleisen vääntelyn ja kääntelyn, millä oikeutetaan toisistaan varsin poikkeavat kentät. Paikoin Dante liikkuu vanhan kaupungin kujilla ja luolastoissa, mutta tempautuu myös esimerkiksi TV:n sisäiseen virtuaalimaailmaan ja neonhohtoiseen diskorytkeeseen. Tosin myös muutama tylsä betonisokkelo on mahtunut väliin.

Pelimekaniikka on saanut vaikutteensa Capcomilta, ja vihollisten piekseminen on tyydyttävää. Uusia aseita ja kykyjä karttuu läpi koko pelin, ja näiden kaikkien käytön opettelussa menee tovi. Ilahduttavasti Ninja Theory on tässä pelissä hylännyt usein käyttämänsä quick time eventit, jotka eivät tule nyt pilaamaan pomotaisteluiden lopetusanimaatioita.

Oleellisena "trikkinä" mukana on Danten demoninen ja jumalallinen puoli, jotka aktivoidaan omista liipaisimistaan. Tämä mahdollistaa käytännössä neljä saumattomasti toisiinsa liittyvää taistelutyyliä: Rebellion-miekkaa heilutellaan perinteisesti ilman liipaisimia, mutta pitämällä jompaakumpaa liipaisinta pohjassa miekka vaihtuu lennossa esimerkiksi viikatteeseen tai palaviin nyrkkeihin. Neljäntenä mukana ovat tietysti Danten pistoolit. Aseilla taiteilusta palkitaan tyylipistein, mutta vastaan tulee myös vihollisia, joihin purevat vain tietyn tyypin hyökkäykset. Niinpä peli kysyy tarkkaavaisuutta ja sorminäppäryyttä. Lisäksi demonista ja jumalallista puolta tarvitaan ketjukoukun kanssa flengaillessa.

Tasohyppely ei harmittavasti lukeudu pelin vahvuuksiin. Hieman epätarkka hyppely johtaa moniin turhiin "kuolemiin". Kehittäjät ovat tosin kompensoineet tätä sallimalla pelaajan jatkaa käytännössä samasta paikasta vain pienen energiasakon saattelemana. Ampuma-aseiden tähtäysmekaniikassa ja vapaassa kamerasysteemissä olisi niin ikään hitusen parannettavan varaa.

Visuaalinen suunnittelu korostaa voimakkaasti todellisuuden ja limbon eroa. Siinä missä todellisuus on tukahduttavan harmaa, limbo vääntää valot ja värit yhteentoista. Ninja Theoryn aiemmista peleistä poiketen (Heavenly Sword, Enslaved) DMC on heittänyt kaiken hienovaraisuuden romukoppaan ja lyö nuoruuden raivolla päin näköä. Jossain värien räjähdyksen keskellä syntyy myös vaikuttavaa kuvastoa, joka antaa pelille osaltaan sen intensiivisen tunnelman. Taustalla Noisia ja Combichrist lyövät tahtia aggressiivisine kappaleineen. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että olisin mielinyt jotain dubsteppiä ylevämpää pääpahiksen kohtaamiseen.

Peli on kestoltaan riittävä, muttei pitkä. 20 kentän mittaisen urakan tahkoaa läpi normaalilla (melko helpolla) vaikeustasolla noin 12 tunnissa. Tähän ei kuitenkaan mahdu kenttien täydellistä läpäisyä, vaan sieluja, avaimia ja haastehuoneita jäi kerättäväksi ja suoritettavaksi useita. Uudelleenpeluuarvoa siis löytyy, ainakin kenttäkohtaisesti. Täydellisen uusintakierroksen mielekkyyttä verottavat vähän tarinaan liittyvät pitkäpiimäisemmät jaksot. Toisaalta ensimmäinen läpäisy avaa uuden vaikeustason erilaisella vihollisasettelulla, mutta ärsyttävästi kaikkein kovimmat (laaki ja vainaa) tasot vaativat pelin läpäisyä moneen otteeseen, jos niitä mielii kokeilla.

Kriittisesti voisi ehkä sanoa, että Ninja Theory ja Capcom pystyvät parempaan omillaan, mutta DMC Devil May Cry osoittautuu silti tutustumisen arvoiseksi mash-upiksi. Kovan kuoren alta avautuu mukaansatempaava taistelusysteemi, jota naputellessa kuluu helposti ainakin pari kevättalven viikonloppua. Ja kukaties Danten tukkakin vaalentuu siinä sivussa.