Doom: The Dark Ages, klassikkoräiskinnän pimeät ajat uusivat tarjontaansa epätasaisin tuloksin

Legendaarinen id Softwaren räiskintä Doom uusiutui nykyaikaan onnistuneesti vuoden 2016 versiollaan. Jatko-osa Doom Eternal (2020) jatkoi teknisesti samoilla linjoilla, mutta tuntui hieman itseään toistavalta ja persoonattomalta. Nyt tämä moderni Doom saa toisen jatko-osansa, ja id Software pyrkii saamaan tykittelyyn väriä uusimalla rohkeasti tyyliään, mikä ei ainakaan ensi-istumalta oikein vakuuta.

Ajallisesti ennen Doomin (2016) tarinaa sijoittuva Doom: The Dark Ages vie pelaajan synkkään ja ennennäkemättömään ulottuvuuteen. Alueen kuningaskunta on tuhoutumassa helvetin joukkojen hyökkäykseen ja viimeisenä toivona apuun kutsutaan jumalainen superase Doom Slayer. Hirviöillä lattioita pyyhkivää ja pelkoa vihollisiin kylvävää myyttistä Doom Slayeria osattiin kuitenkin odottaa, ja hän on yksi pahuuden voimien varsinaisista päämääristä. Doom Slayerin on kuoltava, jotta helvetin joukkojen komentaja on ainoa pelättävä.

Ei sillä, ettenkö arvostaisi id Softwaren yritystä uudistaa pelisarjaansa, mutta minulle Doom on aina ollut tulevaisuuden scifi-toimintaa, joten keskiaikaiset linnat kuninkaineen ja prinsseineen eivät tunnu pelkästään oudoilta vaan suorastaan vääriltä, vaikka hirviöt helvetistä voisivatkin olla vihollisina. Doom: The Dark Ages ei kuitenkaan jätä asiaa tähän, vaan toisen ulottuvuuden verukkeella soppaan sekoitetaan scifimäisiä elementtejä avaruusaluksista jättirobotteihin ja jopa outoja avaruusolioita sekä juonittelevia hirviöitä. Myös lumikkimainen selvittely siitä, ken on maassa kauhehin, on oikeasti huvittavaa, mikä ei saisi ensimmäisenä tulla mieleen Doomista. Ennen vanhaan Doomissa huvittavaa oli se, kuinka moottorisahalla laitettiin hirviöt puoliksi. Pelin välivideoita avaruusolioista katsellessa tulee ennemminkin mieleen Bungien Destiny tai Halo-sarja kuin Doom.

Onneksi välivideoista tai juonesta ei tarvitse juuri välittää, sillä kun itse pelaaminen alkaa niin vanha kunnon Doom nostaa päätään. Silmistä kuvattu räiskintä ei vaadi pelaajalta eteenpäin päästäkseen oikeastaan kuin voiton alati kasvavista taistelutilanteista hirviöitä vastaan. Seuraava etenemisen kannalta oleellinen kohde on merkattu kätevästi näyttöön, mutta jos haluaa tämän lisäksi vielä varmistaa tehtävän tavoitteen, onnistuu sen tarkastaminen erillisellä käskyllä. Kartan vilkaisu taas lähinnä auttaa selvittämään mahdollisten aarteiden tai yllätysten sijaintia maailmassa pelin pysyessä hyvin suoraviivaisena putkijuoksuna.

Jos teema on pistetty Doom: The Dark Agessa uusiksi, niin on myös itse toiminta. Ampuma-aseet ovat edelleen vahvasti läsnä mitä hulluimmin ja kirjavin variaatioin rei'ittämässä vihollisia, mutta nyt Doom Slayerille myös isketään keskiaikaisteeman mukaisesti kilpi käteen ja jonkinlainen voimahanska toiseen. Tämä ratkaisu kääntää toimintapainatusta räiskimisestä enemmän lähikontaktiin tuoden menon iholle ja persoonallisemmaksi. Kilvellä voi luonnollisesti torjua vastaan tulevia hyökkäyksiä tiettyyn pisteeseen saakka, mutta myös kimmottaa tietyt vihollisen hyökkäykset takaisin vahingoittamaan itse hyökkääjää. Kilven saa lentämään kaaressa vihollisia päin kuin Kratoksen kirveen pistäen poikki ja pinoon kaikki heikommat monsut matkalla. Se toimii myös teleportin tavoin äkkihyökkäyksenä kohdistettuun viholliseen tai jopa tarttumakoukkuna esteitä ylittäessä. Voimahanska ja myöhemmin sillä heilutettavat erilaiset keskiaikaiset lyömäaseet toimittavat vahvoja iskusarjoja lähietäisyydeltä ja viimeistelevät tapot Doom-pelien kuuluisilla lopetusliikkeillä, jotka tosin eivät ole niin yksityiskohtaisen brutaaleja tai kekseliäitä kuin aikaisemmissa peleissä, tai ainakaan sellaisia ei tule vastaan kovin usein. Lähitaistelun ja ampuma-aseiden käytön yhdistelmästä tulee kiehtova ja vauhdikas väkivaltabaletti, jossa reaktiotestin omaisesti pitää tehdä salamannopeita päätöksiä ampumisen, iskemisen, väistön, suojauksen ja kimmottamisen välillä riippuen tilanteesta. Touhuun saadaan lisää vaihtelevuutta aseiden päivityksillä ja muokkauksilla.

Peli pyrkii uudistamaan sisältöään räiskinnästä myös erillisillä tehtävänannoilla. 22:een lukuun jaetussa Doom: The Dark Agesissa osassa luvuista pelaaja pääsee muun muassa ohjailemaan jättimäistä Doom Slayer -robottia megalomaanisia hirviöitä vastaan kuin Pacific Rim -elokuvissa konsanaan, ja lentämään suihkumoottorein varustettua lohikäärmettä kuin prätkää helvetistä kohti valloitusjoukkojen tykkitorneja. Sivutehtävät antavat kivaa vaihtelua vauhdikkaaseen ja kaaosmaiseen räiskintään rauhallisemmalla tahdillaan, mutta samanaikaisesti ne tuntuvat irrallisilta kokonaisuudesta ja vievän taas poispäin siitä, mitä Doom on. Samalla sivutehtävien ilme tuntuu olevan selkeästi yksinkertaisempi pääpelistä ja pelattavuus vähemmän tarkkaa jättäen mielikuvan, ettei näihin välipeleihin ole panostettu samalla tavalla kuin varsinaiseen räiskintään, tai ne ovat jotain hätäisiä viime hetken lisäyksiä.

Ydinpelin pelattavuus on kuitenkin huippuunsa hiottu. Doom Slayerin ohjailu on ohjaimella tarkkaa hahmon reagoidessa viiveettä käskytykseen. Toimintakäskyt on sijoitettu loogisesti, joten niiden omaksuminen tapahtuu helposti, minkä jälkeen taisteluista saa hyvän hallinnan kaoottisimmissakin tilanteissa. Doom: The Dark Ages ei kuitenkaan päästä pelaajaa helpolla. Hirviöiden samanaikainen määrä ruudulla voi äityä varsin massiiviseksikin ja pelin nopea tempo yllätti tällaisen iäkkäämmän kehäraakkipeliarvostelijan reaktiot harva se hetki, ja sai pään pyörälle kaikesta ilotulituksesta. Vaikeusastetta voi säätää lukuisiin eri tasoihin vaikka kesken kaiken, joten peli varmasti tarjoaa jokaiselle taistelijalle haastetta kerrakseen.

Id Software on ollut peleillään aina tekniikan kärjessä ja visuaalisuuden edelläkävijöitä. Harmillisesti tämä vahvuus ei täysin välity Doom: The Dark Agesista. Pelkästään välidemojen keskinkertainen toteutus ja oudot tyylivalinnat lonkeromonsuista ja monisilmäisistä perunaolioista tuntuvat häiritsevän irtonaisilta ja suoraan sanoen lapsellisilta. Sivutehtävien yksinkertaisempi ilme ja yleisesti heikompi visuaalinen taso horjuttaa peliä kokonaisuutena. Myös tietoinen ratkaisu antaa vihollisten ammusten lentää läpi kaikista vihollisista ja pysähtyä pelkästään pelaajaan ei ainoastaan näytä tökeröltä, mutta on myös strategisesti huono ratkaisu. Tämän kuitenkin sanottua peli jälleen kerran toimii ydinalueellaan eli räiskinnässä. Kentissä riittää yksityiskohtia ihailtavaksi ja ympäristöä voi laittaa palasiksi joko tykeillä ampuen tai vaikka päälle juoksemalla, mikä on mainiota. Dolby Visionilla tehostetut efektit, kuten tulet ja kipinät, hohkavat kirkkaasti elävöittäen pelimaailman näyttävästi. Tekstuurit ovat tarkkoja ja hahmomallinnus on tyylikästä sekä monipuolista aina Doom Slayerin karvaviittaa myöten ja lukuisissa eri hirviöissä riittää ominaisuuksia viemään yöunet. Koko komeus on optimoitu sen verran hienosti, että se rullaa Xbox Series X:llä huimaa vauhtia eikä latausruuduissa tarvitse odotella. Tämä tosin kostautuu Xboxin tuulettimien lähes jatkuvalla huutamisella pelatessa.

Äänipuoli onnistuu yhdistämään nähdyn ilmeen ja yleisen tunnelman osuvasti. Aseet paukkuvat muhkeasti jokainen omalla tyylillään, hirviöt örisevät uskottavasti ja veri litisee sekä irtoraajat lotisevat iljettävän autenttisesti. Räiskettä on ruudulla sen verran jatkuvalla syötöllä, ettei taustaääniä juuri kuule, mutta siviilien avunpyynnöt sekä kauhun kiljahdukset nousevat tyylikkäästi esiin vahvistaen tunnelmaa. Musiikki on tyylillisesti uskollista raskasta räimettä, mikä kyllä luo helvetinmoista tunnelmaa pelille. Sähkökitarariffit äityvät rankimmilleen päätaistoihin, mikä samalla paljastaa tulevan tilanteen vakavuuden. Pidemmän päälle samainen sahausmusiikki alkaa puuduttamaan osittain jopa huvittavan raskailla soinnuillaan, josta puuttuu enää karhun öriseminen.

Doom: The Dark Ages ei ole niin varma tapaus kun sen olisi toivonut ja luullut olevan. On erittäin hyvä asia, ettei id Software jämähtänyt paikalleen vaan rohkeasti kokeili uusia juttuja. Valitettavasti tämä paljasti tekijöiden heikkoudet osaamisalueen ulkopuolelta ja sai aikaan hieman epätasaisen kokonaisuuden. Ikonisen statuksen saanut helvetinmoinen räiskintä on kuitenkin edelleen huippuunsa hiottua hienoutta, mikä saa pulssin nousuun ja hymyn suupieleen. Tällä saralla tekijät tietävät mitä tekevät ja ovat osanneet uudistaa menoa onnistuneesti monipuolisemmaksi ja omaperäisemmäksi toimintakokemukseksi. Kyllä pelin parissa hauskaa riittää tuntikausiksi, mutta ei Doom ole enää kukkulan selkein kuningas.