Tiedätkö paraurheilusta mitään? Jos vastasit kieltävästi, älä hätäile: olet ainoastaan yhtä pihalla kuin Nintendo. Meidän tavisten ei välttämättä tarvitsekaan tietää aiheesta yhtikäs mitään, mutta kaikki maailman kehitysresurssit omaavalta megakorporaatiolta voisi ehkä juuri ja juuri odottaa enemmän. Drag x Drive sai minut vakaasti uskomaan, että kehittäjät tekivät taustatutkimusta yhden googlauksen, jonka jälkeen todettiin paraurheilu = vapaata rullailua pyörätuolissa.
Pyörätuolikoriksessa keskeinen ero jalkapainoitteeseen pomppupalloon on liikkumissäännöissä.Tyypillisesti pallo sylissä saa rullata putkeen enintään kaksi kertaa. Sitten täytyy syöttää, heittää tai kuljettaa pomputtamalla, muuten tuomari tarjoaa pallon tilalle rikettä. Drag x Drive ei ole tällaisesta toimintatavasta kuullutkaan, sillä pallo sylissä ollaan herran kukkarossa. ihan vapaasti saa rynniä koko kentän ympäri, voipa päälle ottaa vielä kunniakierroksen ja miksei veisi palloa mukanaan kahvitauolle. Riisto onnistuu vain törmäämällä pallopelaajaan tarpeeksi kovaa.
Oikeista urheilulajeista mallia ottavien videopelien ei tietenkään tarvitse vastata todellisuutta yksi yhteen, mutta liikkumissääntöjä ei kirjattu raamatun urheiluevankeliumiin huvin vuoksi. Ilman rajoitteita mikään ei estä sooloilua, jossa jokainen yrittää olla oman elämänsä pyöräversio Lauri Markkasesta. Nintendon pallopeli olisi melkoinen kummajainen vedonlyönnin tehotilastoissa, kun kokonaiset joukkueet puskevat ottelusta toiseen ilman yhtäkään syöttöpistettä.
Wanhan wiisauden mukaan älä wihaa pelaajaa, wihaa peliä. Korien pussittaminen on ymmärrettävästi syöttelyyn verrattuna kolmen pisteen heitto suoraan dopamiinikeskukseen. Siksi säännöissä on oltava jotain, mikä kannustaa huomioimaan muut pelaajat. EA:n urheilukatalogi pääsee tässä jatkoon ihan vain siksi, että ne noudattavat tarkasti urheilulajeja, joissa yksittäinen hyökkääjä ei ole koko puolustuksen lanaava kuningas. Drag x Drive on toista maata, koska pelaajia on enintään kolme per joukkue.
Hyvin harvoin näkee puolustusmuodostelmaa, jossa on enemmän kuin yksi pelaaja (olettaen, että yksi pelaaja edes täyttää muodostelman kriteerit). Jopa kömpelö sentteri saa tuntea itsensä voittajaksi, kun joka suunnassa odottaa laakean aakea kenttä vailla vastarintaa. Aluksi rullataan pallo sylissä yhteen suuntaan, kun muut pyörivät muina muumeina perässä, ja sitten vaihdetaan hippaleikin roolit ympäri toiseen suuntaan. Tämä taisi olla kohtaus jostain Charlie Chaplinin mustavalkokomediasta, eikä pyörätuolikoriksen pitäisi mennä näin.
Vaikka Drag x Drive on melkoisen väkinäistä pyörän keksimistä uudelleen, hurraan maltillisesti sille, että se edes tuotiin yleisön saataville. Konsolipelaaminen kangistuu helposti turvallisen tuttuihin ohjaustapoihin, joissa kotrollit saa veikattua oikein 90 prosentin varmuudella ohjeita katsomatta. Nintendokoris sentään yrittää jotain erilaista, sillä ohjaamiseen käytetään molempia joy-con-kapuloita hiiritilassa. Tasaisella alustalla samanaikainen työntö nytkäyttää pyörätuolia eteen, pelkkä oikean renkaan lykkiminen kääntää vasemmalle ja näin pois päin.
Käytännössä tuplahiirestys ei loukuta mielenkiintoa onnistuneesti, koska ergonomia vastaa keskiaikasta rannekidutusta. Switch 2 -kapula ansaitsee paikkansa epämukavimpana hiirenä, jota olen koskaan käyttänyt. Sitten vielä molempiin käsiin isketään oma ja sanotaan, että rullailes nyt raivokkaasti menemään meidän urheilupelissä. Ei kiitos, jopa muutaman euron markettihiirillä saa hellempää kohtelua nivelille.
Jos sinua on siunattu täydellä immuniteetilla jännetuppitulehduksiin, Drag x Drive saa sinusta fyysisesti oikein oivan pelaajan. En vain tiedä, onko homma pelaajaurasi arvoista, vaikka piipahtaisit paikalla vain vajaan kauden. Liian pikkuisten joukkueiden lisäksi vastassa kököttää runsaasti peukaloiden pyörittelyä vaihtopyörätuolipenkillä.
Otteluihin ei liitytä suoraan, vaan ensin täytyy suunnata urheiluhalliin, jossa odotellaan kiltisti omaa pelivuoroa. Yksi ottelu on tosiaan enimmillään 3v3, mutta halliin mahtuu kerralla 12 pelaajaa. Samanaikaisesti hallissa voidaan mitellä kahdessa ottelussa, eli täydellisessä tilanteessa kaikki pääsevät pelaamaan yhtä aikaa. Harvemmin joukkuemuodostus vain menee näin sukkana sisään.
Tyypillisesti halleissa hengaa yli 6 mutta alle 12 pelaajaa, joten algoritmi leikkii yli-innokasta valmentajaa, jonka visiosta ei oikein kukaan ota selvää. Urheilijoita peluutetaan arvalla, eikä koskaan tiedä, odotetaanko omaa vuoroa muutama sekunti vai useampi minuutti.
Stimuloivan urheilusuorituksen sijaan suurimman osan ajasta hikoilee ainoastaan odottamiseen kyllästynyt takapuoli. Kavereista ei ole apua, koska jaetun ruudun pelaamista ei tueta, eikä samaan halliin yhdessä liittyminen takaa, että pääsisi heittämään koreja samaan aikaan.
Kun lopulta tulee oma vuoro rullata koriskentälle, peli-intoa ei tahdo löytyä. Drag x Drive ei vaadi taitoa toisin kuin oikea paraurheilu, vaan kyseessä on tyhmennettyä avustusurheilua. Heittäessä tähtäysmittari kertoo tismalleen, milloin pallo tulee lentämään koriin, eikä omaa arviota tarvita mihinkään. Näyttävä donkki, jossa laitakaarteesta ilmaan lentänyt pyörätuolipelaaja paiskaa pelivälineen rinkulaan, ei ansaitse hurrausta, sillä sekin on pitkälle automatisoitu.
Kunhan rullaa täysillä korin läheistä laitaa kohden, pelihahmo kiitää automaattisesti korkeuksiin ja jopa kääntyy täydellisesti maalia kohden ilman ohjausta. Hiukan eri menoa kuin sorminäppäryyttä vaativa temppuilu vaikkapa Fifassa. Noh, tulipahan pelattua, mutta nyt on aika vaihtaa lajia. Siis heti, kun ranteet toipuvat pelikuntoon.
