Yhteistyössä kaverien kanssa pelattavia pelejä ei ole allekirjoittaneen mielestä koskaan liikaa. Joskus kuitenkin olisi ollut parempi, että valikoimassa olisi ollut yksi titteli vähemmän. Tällä kertaa kyseenalaisen kunniamaininnan saa Dungeons & Dragons -roolipelisarjan uutukainen Daggerfall.
Laiskasti piirrettyjen kuvitusten kertoma tarina ei omaperäisyydellään huimaa. Korkealla tornissa keikkuva pahis Rezlus uhkaa kaikkea kivaa ja pörröistä. Eipä siis muuta kuin äijä alas ja järjestys takaisin valtakuntaan. Tarinankerrontaa ei pelistä juurikaan löydä, eivätkä ilman ääninäyttelyä jätetyt sivuhahmot koomisine yninöineen ja örinöineen sellaiselle olisi alustaa tarjonneetkaan.
Eräänä uutukaisena peli käyttää D&D:n uusinta Neljättä Editiota taistelusääntöjensä pohjana. Tämä voimakkaasti uudistunut ja suoraviivaisempi moottori sopii sinänsä toimintaroolipelin pohjaksi. Sääli vain, että sitä käytetään niin laiskasti, että eroa perinteiseen sivuuttamiseen ei juuri löydä. Mitä nyt statistiikkaa on piirun verran vähemmän. Neljästä valmiiksi luodusta hahmosta (ihmistaistelija, haltijavaras, kääpiöpappi tai puolituismaagi) puuttuu niin omaperäisyys kuin muokattavuus kokonaan. Jos puolituisen dreadlock-tyyli ei miellytä, pistä kypärä päähän.
Taistelu on odotetun suoraviivaista. Lyönti, ampuminen ja eri kyvyt toimivat perusnappien ja vasemman liipaisimen yhdistelmällä. Tähtäys tapahtuu periaatteessa liikkumiseen käytetyllä vasemmalla tatilla. Periaatteessa siksi, että käytännössä osuminen haluttuun kohteeseen on kaikkea muuta kuin pässinlihaa. Kaikkea toimintaa vaivaa muutenkin outo viive. Lyöntianimaatiot lähtevät tahmeasti ja kyvyt eivät aina aktivoidu, vaikka namikoita hakkaa kuinka ahkerasti.
Jos tarina ja taistelumekaniikka jättävät toivomisen varaa, audiovisuaalinen toteutus ei jää niitä huonommaksi. Perusilme on, noh, perussettiä. Kääpiöiden kaivokset alkavat sekä ympäristönä että putkimaisuutensa ja ulkoasunsa puolesta kyllästyttää nopeasti. Loitsuefektit ovat kaukana eeppisestä. Tämä latistaa tunnelmaa ja tekee samalla taisteluiden hahmottamisen vaikeaksi, kun alekorin partikkelit tuhisevat tusinavihollisten joukossa kuin peläten saavansa huomiota. Kaiken kruunaa jo edellä mainittu ankea "ääninäyttely", aneemiset taistelun äänet ja yhdentekevä kolmen pennin fantsutilulilu.
Tällaisesta sopasta voisi normaalisti keittää keskinkertaisen, mutta pelattavan luolaromppauksen samanhenkiselle porukalle. Mutta ei tässä tapauksessa, sillä tyrmään on lohikäärmeen sijasta pesiytynyt melkoinen ötökkäpesue. Etenkin moninpeliin liittyneelle kaverilleni peli kehitti kaikenlaista lisäjännää pitkin seikkailua. Välillä kauppiaalta katosi kaikki myytävä, välillä ovea ei saanut auki, koska hahmo tanssi vivun ympärillä bugihumppaa. Pienenä bonuksena peli ei sentään kaatunut kertaakaan. Kannattaa muuten tallentaa oma hahmonsa erikseen, sillä isäntäkoneen tallennus ei välity peliin liittyville.
Olen valmis venymään aika pitkälle mitä yhteistyössä pelattaviin peleihin tulee, mutta Daggerdale koettelee vakaumusta joka käänteessä. Peliä pelatessa tulee väkisinkin mieleen, kiinnostiko Bedlamin studiota tehdä peliä ensinkään? Sen verran intohimoton lopputulos on.