Elden Ring on allekirjoittaneelle niitä julkaisuja, jotka kuuluvat terävimpään kärkeen puhuttaessa kaikkien aikojen parhaista peleistä. Monet seikkailut on tullut koettua soulslike-genren parissa sen jälkeen, kun niistä innostunut työtoveri puhui ummet ja lammet työpaikallani Dark Soulsista kaikille niille, jotka vain viitsivät kuunnella. Dark Souls 2:n demosta matka aikoinaan alkoi, sitten Demon's Soulsin kautta FromSoftwaren kolmiosaiseen sarjaan, kunnes vuorossa oli Elden Ring. Pääpelin ja lisäosan välissä ahmittiin Bloodborne välipalaksi, sitten eteen tuli Shadow of the Erdtree. Olen aiemmin pelannut vain ensimmäisen Dark Soulsin ja Bloodbornen lisäosat läpikotaisin, mutta kuulin toki kauhujuttuja etukäteen lisäosien haastavista pomoista. Haaste on kiehtonut aina, joten sillä asenteella lähdin myös tämän julkaisun pariin, enkä pettynyt etukäteen koetusta kovasta hypetyksestä huolimatta.
Alkuun on syytä mainita, että pääpelissä vaihtoehtoisiin pomotaisteluihin kuuluva kohtaaminen on selvitettävä, ennen kuin lisäosaa on mahdollista pelata. Tunne on suorastaan kutkuttava jo siitä lähtien, kun kaadetun pomon areenalla näkee jotain uutta, ja paikalla oleva npc-hahmo antaa hieman evästystä tulevaan. Kun uusi ja uljas maailma avautuu koko komeudessaan silmien eteen, syväjäädytetään sana "kiire" välittömästi. Tunnelmaa pitää ahmia hitaasti pureskellen, kaikessa rauhassa, ja kevyt heposen laukka on täysin riittävä tahti antamaan aikaa pyöritellä mielessään mitä tuleman pitää. Komeat maisemat toimivat kuin kevennyksenä kaikelle sille kauhulle ja karmeudelle, mitä edessä odottaa.
Tyypillisesti soulslike-pelien tarina ja tiedonjyväset tarjotaan pieninä muruina, ja niiden pohjalta yritetään kehittää jotakin syömäkelpoista liittämällä osat yhteen pala kerrallaan. Allekirjoittaneelle juoni ja tarinan ydin eivät ole koskaan olleet ne tärkeimmät puolet tämän genren peleissä, vaikka kuuntelen kaikkien videopätkien sisältämät lauseet kokonaan ja juttelen kohtaamilleni tekoälyhahmoille niin monta kertaa kuin heistä saa lisää tietoa irti. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen lähes jokaisen liittyvän isoon palapeliin omalla tavallaan - en vain osaa sanoa, miten. Mysteerit ovat kiehtovia, mutta pohjimmiltani pohdin vain jokaisen kohtaamisen vaarallisuustasoa ja tulevia taisteluita. Täällä pitää olla skarppina joka hetki, vaikka upeat puitteet antavatkin välillä viitteitä paremmasta.
Shadow of the Erdtreen oikeastaan ainoa huono puoli liittyy tyhjiin hetkiin, kun nelistetään Torrent-hevosen selässä täyttä laukkaa, mutta mitään ei meinaa ilmaantua silmien eteen. Toki voidaan puhua myös huonosta tuurista, mutta olen liian orientoitunut testaamaan omia taitojani vihollisia vastaan, ehkä haluaisi "jäähtyä" hetkeäkään vain maisemia ihaillen, niin näyttäviä näkymiä kuin onkin tarjolla. Kuten suomalaisen biisin kertosäkeessä sanotaan: "kun tapahtuu, on helpompi hengittää". Tämä korostuu etenkin sellaisissa tilanteissa, kun reittejä ei meinaa millään löytyä. Tutut hyppypaikat heposen avulla saattavat olla lukittuja. Varjoissa sijaitseva hissin painike on jäänyt näkemättä. Jokin vipu on hukassa, ovi aukeaa vain toiselta puolelta tai pahimmillaan määränpäähän voi johtaa jopa näkymätön silta. Niin sanottua rutiininomaista perusvihollisten mätkintää ei jaksaisi kovin kauaa, kun isommat kohtaamiset houkuttavat enemmän.
En silti sano, että linnat, luolastot ja muut merkittävät alueet olisivat tylsiä, sillä kaikki tuntuu uudelta. Esimerkiksi aseita, varusteita ja talismaneja on lisätty mukaan kiitettävän paljon, ja uudentyyppisiä vastustajia kohdatessa on kiehtovaa opetella pärjäämään erilaisia taistelutyylejä vastaan eri olosuhteissa. Kohokohtia ovat tietysti minipomot ja suuremmat pomotaistelut, jotka tulevat vastaan sopivissa sykleissä ja ikään kuin palkintona onnistuneesti tehdystä matkasta. Omalle tyylilleni uskollisena en osaa jättää rauhaan ylivoimaisintakaan örrimörriä, joka muodostaa vuoren kokoisen haasteen, vaan yritän opetella sitä kuolema toisensa jälkeen ja löytää sopivia kohtia edistyä kohti lopullista voittoa. Moni saattaa oudoksua seuraavaa kommenttia, mutta sanon sen silti: pidän pomoa osittain epäonnistuneena suunnittelun osalta, mikäli se ei aiheuta tarpeeksi kuolemia. Kielsin myös summon-avut itseltäni, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.
Aivan ilman apukeinoja ei tarvinnut lähteä Shadow of the Erdtreen maailmaan, sillä eri puolille on piilotettu 50 Scadutree Fragment -kappaletta, jotka ovat vain lisäosaa koskeva erikoisuus. Niiden avulla oman hahmon tekemä vahinko kasvaa taso tasolta ja vastaavasti vihollisten tekemä vaurion määrä vähenee. Maksimitasolla tehdyt iskut ovat kaksinkertaisesti vahvempia ja itseen kohdistuva vahinko puolet pienempää. Kappaleilla on mielestäni myös yksi iso merkitys: ne rohkaisevat tutkimaan maailmaa laajemmin. Tällöin haastavuuden taakka kevenee sopivasti ja pelaamisesta voi jopa ajoittain nauttia, vaikka haastavissa kohdissa toistoja tulisi enemmän.
Seikkailun aikana tuli kuitenkin yksi poikkeus, jonka moni on taatusti kironnut Manalan syvimpään syöverikköön. Kyseessä on lisäosan viimeinen vastus, joka tuntui alkuun jopa mahdottomalta, sillä onnistumista sai odottaa yli 200 kuoleman verran. Tätä ennen vain yksi vastus onnistui teilaamaan hahmoni hieman yli 100 kertaa, mutta valehtelematta tämä saattaa olla vaikein kohtaamani pomovastus kautta aikain. Jouduin aidosti miettimään toimivia perustaktiikoitani uudestaan, kulutin paljon aikaa tutkimalla inventaariotani ja mietin, mitä kaikkea siellä oikeastaan onkaan. Hyvin harvoin kun ylipäätään käytin sieltä mitään pääpelin puolella operoidessani. Ja kun lopullinen onnistuminen lopulta tapahtui, olin aivan epäuskoinen. "Mahdoton" oli tapahtunut, tuijotin hahmoani ruudulla silmät suurina. Pidin pienen puheen siinä ja haukoin henkeä, en edes heti tajunnut saavutusta.
Kun lupasin itselleni, etten kirjoittaisi arvostelua ennen lopputekstien näkemistä, ajattelin monessa kohdassa ryhtyneeni liian kunnianhimoiseen tehtävään. Todennäköisesti en olisi ilman summon-apuriani pystynyt tähän, ja näkisin painajaisia tuosta ultimaattisesta vastuksesta. Tällaisia tilanteita varten tämän vaikeustason pelejä kuitenkin pelataan. Halutaan kokea se euforinen tunne, helpotus ja onnistumisen tuoma hekuma. Joten tuskasta huolimatta voi sanoa matkan olleen juuri sellainen, mitä täältä tultiin hakemaan noin 70 tunnin pelaamisen jälkeen. Shadow of the Erdtree on mestariteos toisen samanlaisen sisällä.
Lisäosa on läpäisty Playstation 5:llä.