Eriksholm: The Stolen Dream

Se alkaa ja päättyy eräänlaiseen fiktiiviseen Söderiin, kuin klassinen homerolainen 'sankarin matka'. Rosmarkin maan sydämessä sijaitsevan Eriksholmin satama-alueella on vuosisadan vaihteen kerrostaloja, joiden peltikatolla Hanna varovasti hiipii. Hänen veljensä Herman on kadonnut hänen sairastuessaan isorokkoon, ja nyt poliisi on veljen sijasta hänen perässä. Isometrisessä näkymässä navigoin lähes groteskin yksityiskohtaisten ja kauniiden, ruotsalaiselta kuulostavien ympäristöjen läpi. Hanna ei tiedä syytä, mutta hän on varma, ettei Herman ole tehnyt mitään väärää, ja nyt hänen (ja minun) tehtävänä on tehdä kaikkemme löytääkseen Hermanin ja selvittääkseen mysteerin.

Viimeaikaiset pelit, kuten Unravel ja Bramble: The Mountain King ovat onnistuneet kuvittamaan ja kuvaamaan Ruotsia tavalla, jota emme ole koskaan ennen nähneet pelimaailmassa. Poliittisista sävyistä vapaa satuinen kansallisromantiikka, joka näytti ja tislasi tyypillistä ruotsalaista valoa, arkkitehtuuria, luontoa ja mystiikkaa, antoi makua ja sai minut kaipaamaan lisää pelejä, jotka uskaltaisivat tutkia rakkaan maani erityispiirteitä. Göteborgilaisstudio River End Gamesin Eriksholm: The Stolen Dream julkaisu antoi minulle toivoa toisesta omaleimaisesta, modernista ruotsalaisesta klassikosta pelialalla. Ei pelkästään esteettisten periaatteiden vaan myös aavistuksellisen poliittisen sanoman vuoksi. Jäin kuitenkin pettyneeksi kaikilla rintamilla.

Alkuvaiheessa on törkeän hyvin tehty välivideo, joka muistuttaa enemmän ensiluokkaista animoitua lyhytelokuvaa kuin ruotsalaisen debyyttipelin pätkää, jonka jälkeen vietämme pari tuntia päällä kattojen ja tornien sekä valkoisilla solmuilla koristeltujen vääränpunaisten mökkien äärellä. Pian peli kuitenkin lähtee kohti viemäreitä, luolia ja teollisuusalueita. Toisin sanoen ympäristöihin, joita löytyy lähes joka puolelta maailmaa, eikä vähiten kaikista maailman peleistä. Jo täällä sinikeltainen verho laskeutuu ja Eriksholm: The Stolen Dream muuttuu länsimaiseksi, isometriseksi hiipimispeliksi. Huokaus.

Joka tapauksessa. Jos olet joskus pelannut Shadow Tacticsin tai Commandosin kaltaisia nimikkeitä, tiedät missä isometrinen hiipimisgenre on huipussaan; kun näppärät sormet, suunnittelustrategia ja kyky keksiä nokkelia ratkaisuja ovat äärimmäisessä testissä. Hannalla, salakuljettajakuningatar Alvalla ja ystävällä Sebastianilla on kuitenkin kullakin vain yksi taito, jota voi yleensä käyttää vain yhdellä tavalla pelin pulmamaisissa dioraamakohtaamisissa. Hanna ampuu puuduttavia myrkkynuolia ja voi ryömiä ilmanvaihtokanavien läpi, Alva heittelee kiviä herättääkseen huomiota ja kiipeää viemäriputkia pitkin ja Sebastian osaa uida ja kuristaa ihmisiä, kun hän nousee ottamaan henkeä. Hyvin hellästi kasvava haaste on lähinnä sen keksiminen, mitä asioita pitää tehdä ja missä järjestyksessä, ja sitten niiden tekeminen jonkinlaisella näppäryydellä.

Eriksholmin kevyeksi Commandosiksi kutsuminen olisi liioiteltua, mutta samalla hyperlineaariset pulmat tirisevät varsin mukavasti. Muutamaa ärsyttävää kahakkaa lukuun ottamatta tehtäväsuunnittelu on aina selkeää, sivuhaasteet ovat kohtuullisen kokoisia eivätkä yritys- ja erehtymishetket ole liian verisiä. Täysin hyväksyttävää ajanvietettä yksinkertaisesti kohderyhmälle, joka ei tietenkään koostu strategiaketuista vaan kaltaisistani seikkailijoista ja tarinanarkkareista, jotka lähinnä odottavat seuraavaa käännekohtaa tarinassa. Silloin kyseisen hiipimishetken varsinainen kehystäminen koetaan paljon suuremmaksi ongelmaksi.

Kuten sanoin, ympäristösuunnittelu, hahmojen muotokuvat ja tarinan viittaus poliittisiin vaikutuksiin saivat minut aluksi yllättymään. Monet mielenkiintoiset langat ja motiivit taikauskosta, luokasta, petollisista hallitsijoista ja poliittisista juonitteluista ovat ruokalistalla ja ripoteltuina läpi seikkailun. Mutta se, mikä näyttää paperilla jännittävältä toimitetaan liian hitaasti, liian satunnaisilla dialogeilla, jotka onnistuvat myös kuulostamaan tyhjänpuhumiselta säästä, tuulesta ja keittiön remontista, vaikka ne ovat viemässä tarinaa eniten eteenpäin ja tunteet ovat korkeimmillaan.

Eniten olen kuitenkin pettynyt satiirin puutteeseen. Vastoin suuria toiveitani River End Gamesin kunnianhimoiseen tavoitteeseen olla edelläkävijä ruotsalaiselle poliittiselle kommentoinnille pelimuodossa, Eriksholm ei onnistu. Huolimatta monista yhtäläisyyksistä Ruotsin kanssa tarina jää harmittomaksi, lähes poliittiseksi sankarisaagaksi, jossa ei ole särmää tai suoria analogioita todellisuuteen. Hukattu tilaisuus, jos minulta kysytään. Varsinkin kun Ruotsissa on niin paljon jännittävää historiaa, myyttejä ja ilmiöitä, joista voi ammentaa inspiraatiota; jopa asioita, jotka eivät ole vain mukavaa katseltavaa.

Kun juna liukuu Apple Gardensiin yhdessä pelin viimeisistä kohtauksista, se on selvä viittaus Nangijalan tai Kivikin taivaallisiin maailmoihin. En ole täynnä kiitollisuutta ja onnen tunteita ruotsalaisen luonnon autuuden näytöstä, kuten Bramble: The Mountain Kingissä tai Unravelissä. Ei, sen sijaan puristan nyrkkiä kuin Arvid Falk Strindbergin Punaisen huoneen ensimmäisessä luvussa, Tukholma lintuperspektiivistä, ja huudan toivomuksen, että joku ruotsalainen pelinkehittäjä uskaltaisi ottaa seuraavan ison askeleen. Tehkää Ruotsille jotain muuta kuin käyttäkää sitä kauniina, petollisena kulissina.