Extinction

Extinctionissa pelaaja loikkaa ketterän Avilin saappaisiin. Miehellä on suuri tehtävä: ihmiskunnan rippeitä uhkaavat kerrostalon kokoiset Ravenii-örkkijättiläiset on pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä. Iron Galaxyn studioilla on selvästi perehdytty Hajime Isayaman Attack on Titan -mangasarjakuvaan: akrobaattisen Avilin lennokkaat mittelöt kaupunkeja murskaavia Ravenii-inhotuksia vastaan tuovat alkuasetelmallaan mieleen todella vahvasti Erenin ja kumppaneiden titaanisodat.

Extinctionissa ei kuitenkaan seurata Attack on Titanin tapaan joukko-osastollista sotilaita, vaan Avil käy yhden miehen sotaa jättiläisiä vastaan. Pelin tehtävät ovat harvinaisen itseään toistavia kokonaisuuksia, joiden aikana Avil puolustaa erinäisiä asutuskeskuksia Ravenii-aaltoa vastaan. Jätin edellä liikkuu näet rivivihollisia, jotka hyökkäävät kauhuissaan olevien asukkaiden kimppuun, ja Avilin on pelastettava siviiliparkoja aktivoimalla ympäri aluetta sijoitettuja kristalleja. Pelastustöitä ja rivivihollisten harventamista suorittava Avil kerryttää samalla erikoisliikemittaria, jonka mahdollistamia voimakkaita manööverejä tarvitaan Raveniin päihittämiseen.

Tehtävien alkupuoliskot ovat pelastustöineen ja erityisvoimien keräämisineen todella tylsää pelattavaa. Pelaaja juoksuttaa Avilia kartalla näkyvien kristallien luokse, pätkii pari vihollista kappaleiksi ja sitten aktivoi voimakiven kolmionappia pohjassa pitäen. Itse kentissä liikkuminen on kuitenkin suhteellisen hauskaa hupia, kun Avil vilistää ketterästi seiniä pitkin ja flengailee hämähäkkimiesmäisesti kiipeilykoukun avulla ympäriinsä. Alueet ovat kuitenkin turhan tyhjiä ja kulissimaisia kokonaisuuksia täynnä samanlaisia tönöjä ja vähän korkeampia tornitaloja, eikä kenttiin tule ollenkaan vaihtelua tarinan edetessä.

Tunnelma on esimerkiksi Attack on Titanin taisteluihin nähden mitään sanomattoman tylsä, kun pelaajalle ei välity tunnetta suureen puolustustaistoon osallistumisesta: riviviholliset liikkuvat parin hassun yksikön jengeissä, ja kussakin kaupungissa tuntuu olevan lähinnä parikymmentä pelastettavaa ihmistä. Itse miekkataistelut pikkuörkkejä vastaan ovat yllättävän vaikeita osuuksia jäykän ohjattavuuden takia, kun vihulaisiin ei voi lukittautua, ja kolmekin örkkiä tekee Avilista nopeasti selvää. On hieman hassua, että Ravenii-jättien tappaminen sujuu helposti ja kivutta, mutta maan kamaralla tapahtuvat perustaistelut vievät varomattomalta pelaajalta hengen todella nopeasti. Tällä ei tosin ole kauheasti merkitystä, sillä lyhyen latausajan jälkeen pelaaja pääsee yrittämään uudestaan äskeisen kuolinpaikan lähistöltä. Pelin kamera pysyy kiitettävästi Avilin kannoilla, vaikka kameramiehellä onkin toisinaan tapana jäädä kiinni puiden oksistoihin.

Tehtävät huipentuvat liki poikkeuksetta Ravenii-jättiläisen voittamiseen. Sortuvien rakennusten keskellä tapahtuvat mittelöt ovat ehdottomasti Extinctionin onnistuneinta antia, vaikka pidemmän päälle nämä taistelut toistavat perustoiminnan tavoin itseään aivan liikaa. Aiemmin mainittujen erikoisliikkeiden avulla Avil katkoo jättiläisen jalkoja pysäyttääkseen tämän tuhoisan etenemisen, ja maassa retkottavan jalkapuoleksi muuttuneen kammotuksen saa hengiltä Attack on Titanin hengessä niskaan tähdätyllä teloitusiskulla. Jättiläinen ei ole kuitenkaan täysin vaaraton otettuaan osumaa, vaan se yrittää huitoa ja potkia Avilin hengiltä - myöhemmissä tehtävissä pelaajan täytyy silpoa myös jätin kädet irti. Nopeus on muutenkin valttia Extinctionin Ravenii-mittelöissä, sillä katkotut raajat kasvavat varsin nopeasti takaisin.

Ravenii-jäteissä ei ole tarpeeksi vaihtelua, vaan tämänhetkinen taisteluiden variointi tuntuu todella laiskalta. Joidenkin jättien yllä on esimerkiksi polvisuojuksia, haarniskoita tai kypäriä, joiden murskaaminen vaatii lukkojen kaltaisiin heikkoihin kohtiin tähtäämistä. Sihtaustilassa Avil leijuu ilmassa raajan vieressä, ja pelaajan on kohdistettava isku punertavana hehkuvaan heikkoon kohtaan. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Avililla on paha tapa ruveta kiipeämään Raveniin ruhoa pitkin kauemmas tuhottavasta heikosta kohdasta silloin kun pitäisi keskittyä jätinkaatoon.

Pelin tekijät ovat yrittäneet piristää mielikuvituksetonta tehtäväsuunnittelua haastetähtien eteen paiskittavien ylimääräisten tehtävien muodossa. Näitä ovat esimerkiksi tietynsuuruisen siviilijoukkion pelastaminen, ylimääräisten vihollisten tappaminen tai tehtävän suorittaminen tietyn ajan sisällä. Tähtien avulla pelaaja saa käyttöönsä kykypisteitä, joiden avulla Avilin kykyjä voi parannella. Näin esimerkiksi loikat sujuvat sukkelammin tai pelastuskristallit aktivoituvat nopeammin, mutta karttuva kykykokoelma ei kehittyessään juuri muuta peruspelaamista millään tavalla. Lisähommat eivät varsinaisesti tee tehtävistäkään yhtään monipuolisempia kokonaisuuksia, vaan rutiinihommiin uppoaa entistä enemmän aikaa ja tylsyys levittäytyy pelaajan ylle Ravenii-jättiläisen varjon tavoin.

Visuaaliselta anniltaan Extinction on kuitenkin suhteellisen näyttävä kokonaisuus. Sarjakuvamainen grafiikka miellyttää selkeydessään silmää, ja vähän pökkelöön Aviliin on saatu luonnetta tämän näyttävän vaateparren avulla. Taisteluista ei puutu verta eikä hurmetta, ja rivivihollisten pieksäminen kirjaimellisesti hakkelukseksi tai Ravenii-raukkojen raajojen irrottaminen tapahtuvat näyttävien verisuihkujen saattelemana. Tosin puuduttavan yksitoikkoisten verikekkereiden veivaaminen käy näyttävyydestään huolimatta äkkiä tylsäksi.

Extinctionin juonessakaan ei ole lopulta kauheasti hurraamista sisällöllisesti. Ajoittain nähtävät sarjakuvamaiset välianimaatiot ovat puolestaan suhteellisen näyttävää katseltavaa. Suurin osa tarinankerronnasta toteutetaan tehtävien alussa tylsien tekstiruutujen muodossa, ja pelaaja saa klikkailla niitä tympeästi auki ja kuunnella uuvuttavaa mämminjauhamista, kun sormet syyhyävät päästä pelaamaan. Extinctionin ääninäyttelijäkaartin suoritukset ovat vähän uneliaita, eikä tehtävien taustalla pauhaavat musiikitkaan jää juuri soimaan päähän.

Juonen suurimpana ongelmana ovat mielenkiinnottomat hahmot ja ennalta-arvattavat juonenkäänteet. Samoista haasteista kärsivä Attack on Titan on kuitenkin onnistunut kiertämään omat sudenkuoppansa salaperäisellä maailmallaan ja sen sisältämillä salaisuuksilla, joita valotetaan harkitun säännöstellysti tarinan edetessä. Niinpä olisin toivonut Extinctionin esimerkiksi avaavan oman maailmansa saloja mieluummin vaikkapa kenttiin sijoitettujen salaisuuksien muodossa kuin jauhamalla kaiken auki tehtävien alkulätinöissä.

Peruskampanjan ohella pelissä on tarjolla loputtomien vihollisaaltojen ympärillä pyörivää selviytymismoodia sekä mahdollisuus luoda omia kenttiä. Omien luomusten avulla voi tehdä ainakin omasta mielestään vaihtelevampia tehtäväkokonaisuuksia, ja sitten jaella niitä nettiin muiden pelaajien kokeiltaviksi.

Extinction on mielenkiintoinen, mutta tehtäväsuunnittelultaan puuduttavaksi läpijuoksenteluksi valahtava rymistely, joka on vaarassa jäädä muiden kevään toimintaeeposten jalkoihin: ilmestyihän Isayaman mangaan perustuva Attack on Titan 2 -peli juuri maaliskuun puolivälissä.