Fable: The Journey

Fable: The Journeyn kehittäjien niskoille on kasattu jokusen verran odotuksia. Vaikka Microsoft onkin pikkuhiljaa saanut yleisön vakuutettua siitä, että Kinect on erinomainen vempele vähintään tanssitautisille diskohileille, on jättiyhtiöllä ollut vaikeuksia saada muita uskomaan, että siitä olisi myös muunlaisien pelien höysteeksi. Fable: The Journey alkaa siinä mielessä lupaavasti, että se pyytää pelaajaa istumaan alas.

Päähenkilön saappaista löytyy Gabriel, jonka yleinen haluttomuus ja toistaitoisuus ei pelasta tätä joutumasta osaksi Albionin kohtalosta määrääviä tapahtumia. Duon toisen osapuolen muodostaa Seren-hevonen, joka on kenties jo iäkäs, mutta silti symppis kaakki. Tämä Gabrielin paras kaveri vetää uskollisesti vaunuja, joissa suurin osa seikkailusta vietetään.

Kärryissä ei seistä, ja sama pätee siis myös kotikatsomoon. Sereniä ohjastetaan sohvalla istuen, ja kiitos Lionheadin näppärien ideoiden se on mukavan loogista. Hevonen etenee yleensä rauhallista tahtia, mutta vauhdin saa nostettua laukkaan ja aina raviin saakka, mikä tosin syö nopeasti vanhan hepan voimat loppuun. Ohjaksista vetämällä vauhti hidastuu. Suunta valitaan joko oikealla tai vasemmalla kädellä nykäisemällä.

Kokemuspisteitä jaetaan tien päällä kolmessa eri värissä. Vihreitä pisteitä voi kerätä missä vauhdissa hyvänsä, kun taas siniset vaativat hidastamista. Punaiset puolestaan eivät lähde mukaan kuin täydessä laukassa, mutta onneksi Serenin kestävyys saa silloin tarvittua lisätukea.

Oli idea hevoskärryistä kuvatusta tarinasta sitten kuinka viehättävä tahansa, tulee pelistä mielenkiintoinen vasta, kun Gabriel saa taikavoimia käsiinsä. Tarina alkaa noin 50 vuotta Fable III:n jälkeen, eikä kaikki ole Albionissa enää vanhalla mallillaan, koska uusia sankareita ei enää synny. Näiden sijasta joku tulee ajoittain valituksi ja saa uskomattomia voimia maagisten esineiden avulla, aivan kuten Gabrielkin.

Taikavoimat koostuvat aluksi salamoiden heittämisestä ja asioiden jedimäisestä puskemisesta. Salamat lentävät oikeasta kädestä, kun kättä heilautetaan kehon läheltä kohti ruutua. Sama pätee myös esineiden puskemiseen, mutta vasemmalla kädellä. Hyökkäyksiä voi torjua nostamalla vasemman käsivarren pään eteen, ja väistely sivusuunnassa voi pelastaa heittoaseiden iskuilta.

Liikkeitä ei ole montaa. Ne on nähty jo aiemmissakin Kinect-peleissä, mutta nyt erona on se, että Fable: The Journey upottaa heilumisen tarinavetoiseen seikkailuun, joka ei tunnu pelkältä minipelien kokoelmalta.

Mystinen näkijä Theresa toimii jälleen tarinankertojana, joka kokoaa yhteen juonen langat. Kuten ennenkin, suuri osa pelin vetovoimasta tulee tutkimusmatkailun muodossa. Albionin läpi kulkeminen on tässä osassa visuaalisesti erityisen vaikuttavaa, koska reitti on ennalta määrätty ja kaikki on aseteltu viimeisen päälle tunnelmalliseksi.

Teillä jolkottelua kompensoiden pysähdyspaikoilla ja salaisilla nurkkauksilla. Pysäkit sallivat pelaajan käyttää taikavoimia Serenin parantamiseen. Tälle voi myös pumpata juomavettä sekä keräillä omenoita. Nurkkauksista taas löytyy usein hirviöitä, jotka täytyy selättää, ennen kuin näiden arkkuihin pääsee käsiksi. Arkuista nousee kokemuspisteitä sekä melko yhdentekeviä keräilykortteja, jotka sentään sisältävät hupaisia tarinoita pelin maailmasta.

Roolipelielementit ovat keventyneet entisestään, mutta tilaa on jäänyt jonkinlaiselle kehitysjärjestelmälle, jonka kautta voi avata uusia parannuksia. Alussa valikoima on suppea, mutta kun myöhemmin paremmat loitsut alkavat aueta pelaajalle, löytyy myös kokemuspisteiden metsästämiselle motivaatiota.

Lionheadillä on selvästi ollut kunnianhimoa selättää tyypillisimmät käsitykset Kinect-peleistä. Siksi onkin niin harmillista, että tuore seikkailu kompastuu ongelmista perinteisimpään eli tarkkuuden puutteeseen.

Eihän Seren ole kaikkein nuorin Albionin hevosista, mutta ilmaa kiskova ohjastaja voi tuntea pienen epätoivonpiston sydämessään, kun Seren paahtaa täyttä häkää kiviin, puihin ja jyrkänteisiin. On myös aika rasittavaa katsella, kuinka salamat ja muut loitsut lentävät vihollisten ohitse, vaikka itse on satavarma siitä, ettei sihdissä ole mitään vikaa.

Kaikkein turhauttavinta on asioiden puskemisen sekoittuminen torjumiseen - näitähän tehdään samalla kädellä. Lopputuloksena monia taisteluita ja tehtäviä joutuu aloittamaan alusta, mikä käy nopeasti tylsäksi.

On sangen harmillista ettei Xboxin nykyinen Kinect-teknologia salli parempaa tarkkuutta, koska silloin kun Fable: The Journey toimii, on se todella hauska tapaus ja samalla ehkä paras esimerkki siitä, mitä Microsoft halusi Kinectillä saada aikaiseksi.

Fable: The Journey voi olla hyvä ostos, jos kaipaa Kinectilleen jotain muuta kuin tanssia ja minipelejä ja osaa hyväksyä teknologian keskenkasvuisuuden. Muiden kannattaa harkita kaksi kertaa.

Pelin julkaisutraileri