Fable: The Journey

55-tuumainen taulutelevisio ja sen edessä musta puinen tuoli. Tällainen näkymä tervehti journalisteja, jotka olivat saapuneet kokeilemaan Lionheadin ja Microsoftin uutta Kinect-peliä, Fable: The Journeya. Tästä eteenpäin matka jatkui hevosen selässä ja loitsuja läiskien. Tästä eteenpäin tutkimme uutta maailmaa - itse ja täysin omin käsin. Tuottaja Gary Carr naurahti, että demoaisimme peliä pelin tekijälle.

Tuolilla on yllättävä symbolinen arvo Fable: The Journeylle. Kyseessä on ensimmäinen Kinect-kokemus, jota voi pelata nousematta kertaakaan sohvanperukoilta. Sensorin edessä patsastelu täysimittaisessa toimintaseikkailussa olisikin uuvuttavaa. Kokemuksen luontevuuden osalta Lionhead on asettanut riman korkealle: "Jos pelaaja tarttuu ohjaimeen, olemme epäonnistuneet", Carr summasi.

Fable: The Journey kietoutuu tiiviisti tarinansa ympärille. Ajattelin ensin tämän johtuvan siitä, ettei Kinect pystyisi mihinkään muuhun, mutta tekijöiden mukaan tämä ei pidä paikkaansa; Kinect on vain erilainen. Puolitoista vuotta sitten lanseerattu koko kehon liikesensori on pakottanut Lionheadin ajattelemaan asioita uudelleen, radikaalisti. Vanhojen konventioiden hylkääminen on välttämätöntä, jotta sensorille voitaisiin tehdä hyviä, juuri sille sopivia pelejä.

Sankarimme on Gabriel, 18-vuotias "ei kukaan". Gabrielin hevonen on loukkaantunut, ja hän tapaa mystisen Theresan, joka lupaa hänelle parantavia voimia. Theresan syyt eivät kuitenkaan ole täysin altruistiset. Theresa itse on sairas, ja hänen on päästävä The Spire -nimiseen paikkaan parantamaan itsensä. Gabrielin tehtäväksi lankeaa johdattaa kaksikko sinne.

Seikkailu on käytännössä raiteilla kulkeva, mutta tämä ei ole loukkaus. Kyse on enemmänkin siitä, että pelaajalle tarjottavat polut muistuttavat paljolti klassisissa raideräiskinnöissä etenemistä. Peliohjaimesta luopuminen ja Kinectin käyttäminen olisi tehnyt vapaasta liikkumisesta kömpelöä, joten seikkailu suuressa Albionissa etenee suoraviivaisesti paikasta toiseen.

Pelaaja joko istuu vaunuissa ja ratsastaa eteenpäin vaihtelevin miehityksin, taistelee mörköjä vastaan taistelukohtauksissa (joskus jalan, joskus ratsailta) tai huoltaa nelijalkaista vetojuhtaa. Ratsastus on toteutettu ensimmäisen persoonan näkökulmasta molempien käsien ollessa kiinni ohjissa. Ohjien kevyt napauttaminen alas saa hevosen liikkumaan, kun taas kovempi napautus lisää vauhtia. Jos ohjia vetää taaksepäin, hevonen pysähtyy. Peli seuraa pelaajan päänliikkeitä head trackingin avulla, joten sivuille voi vilkuilla vähän päätään kääntämällä.

Yllättäen välinäytös katkaisee ratsastelun. Kaksi parrakasta kääpiötä käy kimppuun, ja hetkeä myöhemmin kaksi nuolta iskeytyy hevosen kylkeen. Pelaajan tulee hopottaa loukkaantunutta hevostaan varoen, jotta kääpiöiltä pääsisi pakoon ja aina läheiselle mökille asti. Aika hengähtää.

Mökillä tilanne purkautuu ja pelaajan tulee irrottaa nuolet hevosen kyljestä intuitiivisin kädenliikkein (mutta tekijöiden mukaan nuolia voi työntää syvemmällekin, jos on oikein ilkeämielinen). Kun poisto-operaatio on suoritettu, tulee haavoja taputella käsillä samalla parannusloitsuja tehden. Jos kuitenkin parannuksia käyttää liikaa, jää hevosen nahkaan jälkiä. Kokemus tuntuu erikoisella tavalla tutulta.

12-16-tuntisen seikkailun aikana hevosen ja sankarin persoona muuttuu. Tämä on tuttua Fablea. Mikäli hevosta piiskaa jatkuvasti kovempaan vauhtiin, muodostuu tämän selkään ennen pitkää arpia. Jos hevosestaan ei pidä huolta, menettää se itseluottamuksensa. Hevonen on miltei antiteesi Fable III:n koiralle; se on todella tärkeä. Sankarin ja hevosen välinen suhde sisältää paljon elementtejä Milosta, Lionheadin varhaisessa Kinect-demossa nähdystä pojasta.

Milo ja siihen liittyvä teknologia määrittelee osan hevosen reaktioista ja pelaajalle tarjoutuvista vuorovaikutusmahdollisuuksista. Hevosta voi esimerkiksi syöttää hedelmillä, ja jos sille puhuu pelatessaan, oppii hevonen tunnistamaan tiettyihin toimiin liittyviä käskyjä. Pian yksinkertaiset äänikomennot riittävätkin vauhdin nostamiseen tai laskemiseen.

Paikasta toiseen eteneminen tapahtuu vaunuissa. Niinpä matkan aikana voi silloin tällöin valita reittinsä tienhaaroissa. Tämä antaa pelaajalle hieman valinnanvapautta, mutta Gary Carr määrittelee vapauden perinteisestä poikkeavalla tavalla Fable: The Journeyn kontekstissa; pelaajahan pelaa yksinomaan Kinectillä, eikä siten ole sidottu ohjaimeen. Peli ei Carrin mukaan toimisi perinteisessä ympäristössä.

Taistelussa keskitytään pääosin magiaan ja loitsuihin, ja ne tapahtuvat yleensä määrätyillä, suljetuilla alueilla.

Surmasimme ampiaisia, peikkoja ja muita mörököllejä salamin ja tulipalloin. Pelissä on myös lentäviä lohikäärmeitä, joita vastaan kamppailla. Ampuakseen salamalla pelaajan tulee vain nostaa oikea kätensä ja survaista sillä eteenpäin. Tulipallojen kohdalla käden pitäminen takana ennen ampumista vahvistaa loitsua.

Myöhemmässä kohtauksessa ohjasimme lonkeromaista palloa vasemmalla kädellä. Lonkeroilla voi tarttua vihollisiin ja heitellä niitä ilmaan, jossa viholliset voi ampua dual wield -tyyliin. Hyökkäyksiä on tehtävä monipuolisesti, koska viholliset oppivat nopeasti ja reagoivat, jos pelaaja toistaa vain yhtä hyökkäystä.

Liikeohjaus toimii jo nyt melko hyvin, eikä siinä ollut havaittavissa huomattavaa viivettä. Huomasin kuitenkin, ettei sensoria oltu kalibroitu juuri minun liikeradoilleni. Silloin tällöin loitsut eivät tahtoneet osua maaliinsa tai en voinut vaikuttaa tulipallon lentorataan, mikä mahdollistaisi pallon vetämisen takaisin ja iskemisen vihollisiin takaapäin.

Pelin edetessä opitaan tietysti useita uusia loitsuja, kun Gabriel ja tämän hevonen keräävät taitotasoja. Luonnollisesti myös aarteita voi metsästää.

Graafisesti peli näyttää ihastuttavalta ja pyörii Unreal Enginen päällä. Erityisesti hevosen autenttinen turkki ja realistinen liikehdintä tekivät vaikutuksen. Myös kääpiöt ja jättimäiset ihmispuut näyttivät yksityiskohtaisilta ja kauniisti animoiduilta, ja ympäristöistä huokuu aiempaa maagisempi henki. Tunnetta korostavat kirkas auringonpaiste päivällä ja synkeät, lumoavat illat. Visuaalisesti jalkoihin jäävä Fable III ei pääse edes lähelle.

Loppupäätelmää on vaikea tehdä vain muutaman lyhyen testijakson perusteella, mutta Fable: The Journey vaikuttaa kirkkaasti kiinnostavimmalta Kinect-peliltä tähän asti. Se on peli, joka todella pyrkii auraamaan uusia uria, ja testi jätti janoamaan lisää. Fable-fanien ja hardcore-pelaajien on ehkä aluksi totuteltava uuteen konseptiin, mutta näin tapahtuu aina tutuilta urilta poiketessa.

Lähemmäs kolmekymmentä vuotta alalla viettänyt Carr summaa asian parhaiten: "Aloitin aikoinani näppäimistöllä. Siitä oli vielä helppo siirtyä joystickiin, mutta sitten ilmestyivät hiiret, ja ajattelin sen olevan kammottava vempele, jota en tulisi koskaan käyttämään." Loppu on historiaa.