Final Fantasy Crystal Chronicles: Crystal Bearers

Vietävän pitkällä nimellä kirottu Final Fantasy Crystal Chronicles: Crystal Bearers painottaa edeltäjäänsä enemmän yksinpeliä ja teknologisempaa ympäristöä. Tuhat vuotta on vilahtanut sarjan edellisestä osasta. Väliin on mahtunut eeppisiä sotia, on taottu kristalleja ja opittu käyttämään tussareita. Maailma on täynnä steampunkkia, ilmalaivoja ja höyryhärveleitä, sekä tietysti magiaa.

Päähenkilö Layle on kristallinkantaja, eräs harvoista loitsijoista, joita yhteiskunta syrjii voimiensa vuoksi. Apartheid tehdään heti pelin alussa selväksi. Kaikilla ei ole kykyä viskellä juttuja ympäriinsä ja tämän vuoksi pellavapäinen sankari onkin ansioitunut henkivartija ja jokapaikanhöylä. Maailmanpelastukseen juippi suhtautuu kuitenkin neljätoistavuotiaan kypsyydellä, tyyliin "täytyy nyt sit vissiin tehdä tää keikka tai jotain". Dialogi on keskenkasvuista ja päheää, genrelleen tyypillistä niskannakkelua. Toisinaan hahmojen välinen naljailu on viihdyttävää, mutta dialogia kärsii kuunnella vain päästäkseen pelissä eteenpäin. Pelaajan on vaikea samaistua päähenkilöön, joka on samaan aikaan pollea ja särmätön. Muutaman repliikin jälkeen toivoo, että se vain heittäisi veivinsä.

FF-kronikan uusin on edeltäjäänsä kevyempi ja keskittyneempi yksinpeliin. Hyvät roolipelikliseet on korvattu reaaliaikaisella taistelujärjestelmällä, jossa kokemuspisteiden sijaan taistelusta ansaitaan esineitä, joilla sankarin kykyjä päivitetään. Tietyin väliajoin aikajatkumo repeää ja taivaalta sataa mörköjä. Peitottuaan repeämästä kömpineet hirmut saattaa pelaajalle pudota käytännöllinen pähkinä, joka auttaa elämän vastoinkäymisissä. Vaikka idea onkin mukiinmenevä, toteutus harvemmin seuraa perässä.

Final Fantasy Crystal Chronicles: Crystal Bearersissä kaikki vuorovaikutus tapahtuu telekinesialla. Siis ihan kaikki, aina paheksuttavasta käytöksestä perusasiointiin lähikaupassa. Wiimotella voi nykäistä luokseen tikkaria imeskelevän pennun ja viskoa sitten alas porraskäytävää. Taikka junanraiteille. Uudestaan ja uudestaan. Tällaiseen höykkyytykseen kersa reagoi närkästyneellä piipityksellä ja huutomerkillä. Tavallisia kaduntallaajia pääsee jututtamaan turhan harvoin, mikä on harmi. Kauniit ympäristöt saisivat syvyyttä tavallisista keskusteluista, vaikka niillä ei varsinaisesti olisikaan tekemistä pääjuonen kanssa.

Vähän aikaa kanssaihmisten viskely jaksaa viihdyttää, mutta melko pian peli alkaa toistaa itseään. Työläin piirre on tähtäyksen puuttuminen taisteluissa, varsinkin kun esineet eivät lennä kamerakulman vaan hahmon kengänkärkien mukaisesti. Kamera liikkuu kuin ruosteinen ilmatorjuntakanuuna, jota usein täytyy asetella jokaista pyrähdystä varten erikseen. Viimeistään silloin kun sankari nakkaa itseään savipatsaalla päähän, hermostuneempi sielu huutaa telkkarin ruudulle: "Ei, senkin typerä pikkunilkki! Katso, ihan vieressä! Listi se!".

Loppujen lopuksi moinen draama on turhaa. Taistelu on muutamine poikkeuksineen ponnetonta säkäpeliä, joka pelaajan mokailusta huolimatta yleensä menee putkeen omalla painollaan. Kykyjenkehityksestä putoaa äkkiä pohja, kun suurin osa pelistä on pelkkää ranteenvispausta.

Arviosta voi tulla sellainen kuva, että Final Fantasy Crystal Chronicles: Crystal Bearers on ihan onneton tekele, jonka ainoa julkaisusyy on rottamainen rahankeruu. Se ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Pelissä on rutosti risuja, mutta muutama ruusukin. Vaikka spin-off peliä ei voi ihan suorilta käsin rinnastaa alkuperäiseen sarjaan, Crystal Bearers tuoksuu tutulta. Maisemat ovat nättejä, vaikkei niihin haluaisikaan jäädä iäksi viipymään. Musiikki on mukiinmenevää, vaihdellen hassunhauskasta kantrista kauniinsiirappisen huilukarkeloon. Legendaarisen säveltäjä Nobuo Uematsun jäätyä eläkkeelle ei emosarjakaan ole onnistunut säilyttämään ihan samanlaista musiikillista tasoa, mutta Crystal Bearersin ääniraita on sävelletty paikoin ihan nappiin.

Pääasiallinen syy kiukutteluun on se, että tätä peliä tehtiin todella pitkään, ja ihan liian kauan. Projekti aloitettiin 2005, ja se oli ensimmäinen Wiin ja Square Enixin yhteinen. Final Fantasy Crystal Chronicles: Crystal Bearers oli ensimmäisiä pelejä, joita Wiille ylipäätään ilmoitettiin julkaistavaksi. Viisi vuotta myöhemmin on Amerikkaan tullut ensimmäinen musta presidentti eikä Pluto ole enää planeetta. Tässä vaiheessa japanilaisen peliteollisuuden jätit saavat viimein yhdistettyä voimansa ja julkaisevat videopelin, joka ei yksinkertaisesti ole nykystandardeilla kovinkaan hyvä.