Finding Frankie on paljolti lisää sitä samaa

Tuntuu siltä, että kauhupelit ovat olleet kovassa nousussa viime vuosina. Kiitos teknologisten parannuksien ei ole yllättävää, että tällaiset pelit ovat alati tavallisempia: parempaa ääntä, parempaa grafiikkaa, suurempaa eläytymistä ja kehittäjät ovat kiinnostuneita kokeilemaan uusia ideoita. Mutta kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. On nähtävissä kaava, jota toistetaan liikaa kauhuprojekteissa tämän uuden sukupolven aikana, mikä suurimmaksi osaksi tuhoaa sen omaperäisyyden lajityypistä niin romaaneissa ja elokuvissa kuin nyt myös videopeleissä. Arvion lopuksi on pieni henkilökohtainen pohdinta nykyisestä, mutta mielestäni nyt ollaan väärillä poluilla. Ja kun ei ole enää lisää sanottavaa, on aika puhua Finding Frankiesta, joka on Superloun ensimmäinen peli.

Tultuaan ulos vuoden 2024 lopulla PC:llä Steamissa, on peli saanut hyviä arvioita alustan käyttäjiltä. Mutta mistä peli kertoo? No, se laittaa pelaajat päähenkilön saappaisiin, joka saa yhden kolmesta yksinoikeudellisesta kutsusta, jotka tulivat Frankien sponsoroidun muropaketin mukana. Nämä veivät kilpailuun, missä on kisattava kahden muun osanottajan kanssa, mutta on sellaisia vastustajia kuin Frankie, Henry Hotline ja muita metsästämässä pelaajaa. Lisäksi on mysteeri ratkottavaksi, jonka ratkoo vain, kun saavuttaa pelin lopun.

Tarina on sellainen, joka on nähty monen monta kertaa aiemminkin, ja varmaankin joku huutaa nyt ruudulle "tuo on Squid Gamesta!", ja niin onkin. Lähtökohta on ehkä se viime vuosien käytetyin trillereissä. Battle Royalen luoja Koushun Takami ei varmaankaan osannut aavistaa, mitä hänen työnsä innoittaisi 21. vuosisadan tekijöille. Lisäksi estetiikka on samanlaista kuin Hwang Dong-hyukin sarjassa, mutta nyt on enemmän hylätty tapahtumapaikka, eli enemmän sellainen kuin Poppy Playtime. Kaikessa on leikkikenttämäinen tunnelma, mutta nyt lapset tappavat toisiaan. Silti meno luo paljon masentavia tunnelmia pelaajissa, mutta nyt pusketaan ihan rajoille asti, ja parasta ennen -päiväys tulee vastaan, kun kansa kyllästyy siihen.

Pelattavuudesta puheen ollen studio painottaa, että painopiste pelissä on parkourliikkumisessa eri alueilla, ja pelaaja voi juosta, liukua, hypätä seinältä toiselle tai trampoliinilla ja niin edelleen. Iso ongelma on hiomisen puute. Liukuminen on huonosti hallittavissa: yksi kosketus liipaisimeen ja se on siinä. Kun on ilmassa, voi painaa juoksunappia, ja pelihahmo todellakin juoksee, mikä tekee ohjaamisesta kummallista. Niinä hetkinä, kun on juostava pakoon pahiksien ulottuvilta, tuntee jatkuvaa pelkoa, koska ei koskaan tiedä, koska pitää liukua tai hypätä... ja se tekee päätöksenteosta hankalaa. Näppäimistö ja hiiri ovat ohjaimena erilaiset ja paremmin hallittavissa, mutta Dualsensellä pelaaminen on taistelua.

Puheen ollen kauhulajityypin avainalueesta äänitehosteet ja musiikki. Ensiksi haluan huomauttaa, että kun pelaa jokseenkin hyvät kuulokkeet päässä, on musiikki alkuvalikossa varsin messevää aiheuttaen joillekin ihmisille päänsärkyä korkeilla äänillä. Kun aloittaa pelin, voi jo huomata parannuksen, mutta halusin painottaa sitä ensikokemusta. Kun sitten pelissä on sisällä, on musiikki rajoittunut vain muutamiin avainhetkiin, ja tavoitteena on vahvistaa tyhjyyden tunnelmaa, mikä on keskeistä lajityypille. Hiljaisuus on täydellinen asettamaan paikoilleen tunnelman, jossa pelaaja on. Täydellisen hiljainen leikkikenttä tuntuu kummalliselta, ja näin painotetaan uhkan tuntua. Mutta mitä tulee äänitehosteisiin niin ajattelen, että ajoittain äänenvoimakkuutta käytetään liikaa tilanteissa, joissa pelaajaa jahdataan tai kun säikyttelyhetki ilmaantuu. Ymmärrän tarkoituksen, mutta paremmin säädellyllä äänimaailmalla olisi saatu parempaa aikaan.

Mitä tulee kummallisena pitämiini yksityiskohtiin, on mukana animaatio, joka ei oikein kuulu kauhun lajityyppiin. Me kaikki muistamme, miten Walker sai pelaajan ansaan Outlastissa repien pelaajan pään irti, tai ne brutaalit kuolinanimaatiot Resident Evil 2 ja Resident Evil 3 -uusintaversioissa Tyrantin ja Nemesiksen kanssa. Tässä pelissä, kun Frankie saa kiinni, käynnistyy joskus lyhyt elokuvallinen välivideo, jossa Frankie hyppypotkaisee pelaajaa. Moinen näyttää enemmän Street Fighterilta kuin kauhupeliltä. Haluan myös painottaa pelin optimointia. Huolimatta jo muutama kuukausi sitten tapahtuneesta julkaisusta ja lisäajasta parantaa peliä konsoleille niin pelatessa alkuperäisellä Playstation 5:llä tuntuu siltä kuin pelaisi uunilla. Eikä tämä ole teknisesti vaativa peli konsolille tässä vaiheessa.

Mitä tulee pelin pituuteen, on se yleensä siinä 2-3 tunnin välissä riippuen siitä, miten monta kertaa on pelattava sama jakso uudelleen, tai miten paljon haluaa tutkia paikkoja. Kyseessä ei ole erityisen moneen kertaan pelattava peli, sillä tarina on jokseenkin suoraviivainen ja selkeä. Sisältöä ei ole tarpeeksi moneen pelikierrokseen, ellei sitten pitänyt kokemastaan todella paljon, ja halua pelata mahdollisimman nopeasti pikapelaamisen hengessä, tai lainkaan kuolematta. Pelin pituuden ja ominaisuuksien vuoksi hinta konsoleilla tuntuu hieman liian korkealta varsinkin, kun Steamissa voi löytää paljon halvempia vaihtoehtoja ilman erillistä alennusta.

Mitä tulee päätökseen, ja hieman henkilökohtaisempaan kommentointiin, olen sitä mieltä, että kaikkea on peilattava lajityyppiä vasten. On liikaa samankaltaisuutta pelien kesken, ja se on ymmärrettävää; niin on aina käynyt kaikissa taiteellisissa lajeissa. Mutta henkiin heräävistä nukkepeleistä aina sitten FNAFin lanseerauksen on nyt nähtävissä, että siitä on tullut eräänlainen kultainen hanhi: raaka-aine, johon takertua silloin, kun haluaa tehdä kauhuprojektin. Ja minusta on vähän kadonnut jotain siitä ytimestä, joka luonnehtii mahtavia pelejä, on kyse sitten videopeleistä tai audiovisuaalisista tuotteista. Silent Hill ja Amnesia muiden mukana saattavat tulla mieleen, jotka leikittelevät psykologisella osalla koettaen järkyttää pelaajaa enemmän kuin pelkästään lyhyellä säväyksellä. Nykyisin toisaalta muutama nopea säikytyshetki on tarpeeksi. Finding Frankie on nykymenon uhri. Tietenkin studiolla on hyviä ideoita tulevaisuuden projekteille, ja on aina parempi toivoa, että seuraava peli on parempi. Mutta nyt tarvitaan suunnanmuutos kauhun valtavirralle, jotta saadaan aikaan 180 asteen käännös.