Tiedättekös, kun on vuosikausia kirjoitellut peleistä ja pelannut siinä ohella satoja eri pelejä, optimistisinkin kynäniekka kyynistyy jossain vaiheessa. Ani harvassa ovat ne pelit, jotka tekevät oikeasti todella suuren vaikutuksen sellaisella tavalla, jota aiemmin ei ole ehtinyt kokemaan. Niinpä vaikka odotin Fire Emblem: Three Housesia innolla, en silti ajatellut etukäteen kokevani mitään maton alta nykäisevää, mutta mainiota kevytstrategiaa kuitenkin.
Siinäpä sitten aamuyön tunteina, yli 40 tuntia myöhemmin ensimmäisen tarinalinjan lopputekstien rullatessa, pelin jälkeensä jättämää vaikutusta olikin todella vaikea peitellä. Uudelle kierrokselle lähteminen oli aivan itsestään selvyys, sillä näin taitavasti kirjoitettuja pelejä ja mekaniikoiltaan tarkkaan harkittua teosta ei kävele vastaan todennäköisesti heti huomenna. Samaa mieltä oli myös teini-ikäinen apulaisarvioijani, joka pelasi peliä 60 tuntia toista tarinalinjaa pitkin. Kun eri tarinoita pääsi vertaamaan välittömästi ja saumattomasti keskenään, pelin suurimmat ansiot nousivat selkeästi esiin.
Mistä ihmeestä minä tässä nyt sitten hössötän? No, vaikka Fire Emblem -sarja on saanut jatko-osia kannettaville laitteille tasaisin väliajoin vuosien saatossa, edellisestä telkkarin ääressä pelattavasta tulitunnuksesta on vierähtänyt aikaa jo 12 vuotta. Laatu on ollut osasta toiseen korkea, mutta Three Houses pamauttaa siitä huolimatta komean kunnarin yleisön kopattavaksi.
Temppu tehdään erinomaisen käsi- ja hahmokirjoituksen turvin. Pelin alkutilanne muistuttaa yllättävän paljon Harry Potterien lähtötilannetta. Pelin itsenimettävä päähahmo palkataan paikallisen kirkon ylläpitämän oppilaitoksen professoriksi uutta soturisukupolvea koulimaan. Kuten pelin nimi paljastaa, eri taloja on kolme omien taustojensa kanssa, ja näistä yksi valitaan opetettavaksi heti kättelyssä. Jo tässä vaiheessa on selvää, että Three Houses on todella hahmovetoinen peli. Jokainen oppilas on oma yksilönsä omien toiveiden ja tavoitteidensa kera. Siinä missä vielä alkumetreillä jokainen oppilas vaikuttaa edustavan jotain fantasiakirjoittamisen arkkityyppiä, hiljalleen kunkin taustatarinat tulevat esiin, ja tuovat hahmoista uusia puolia esiin. Yks kaks herra tai rouva professori ohjaimen päässä huomaa välittävänsä näistä digitaalisista opiskelijoista, yhdestä vähemmän ja toisesta enemmän. Koska haluttaessa jokainen taistelukentällä koettu kuolema on lopullinen, yhdestäkään hahmosta ei missään vaiheessa pitkää tarinaa tule tykinruokaa sitten millään.
Tarina itsessään käsittelee yllättävänkin isoja teemoja. Matkalla pohditaan luokkaeroja, uskonnollista fundamentalismia, yksinäisyyttä, perhettä, masennusta ja vaikka mitä. Tässä kohden Three Housesin käsikirjoitus alkaa näyttää ensimmäisiä kulmahampaitaan. Vaikka teemoja on paljon, niitä käsitellään uskottavasti ja useista eri näkökulmista. Sen parhaan palan peli säästää kuitenkin useammalle läpipeluukerralle. Yksikään taloista ei ole lähtökohtaisesti hyvä tai paha. Jokaisella osapuolella on omat motiivinsa, joiden mukaan muista tulee tarinan edetessä ystäviä tai vihollisia. Tarinat eroavat toisistaan todella merkittävästi, kunnes yhtäkkiä huomaa pitävänsä koko kaanonin ehdottomana pahiksena sitä tyyppiä, joka toisen tarinalinjan näkökulmasta uskoo tekevänsä oikein, tai on vain olosuhteidensa uhri. Näin pätevää toisen ihmisen silmin koettua kertomusta en ole kokenut kovin usein. Koska hahmot ovat kirjoitettu hyvin, koko käsikirjoituspaketti loistaa niin, ettei paremmasta väliä. Hus pois perinteiset hyvikset vs. pahikset -tarinat, Three Houses näyttää miten sodan julmuutta esitetään ilman paksua alleviivauskynää.
Tietysti mitä enemmän koohotan menemään pelin tarinasta, itse peli alkaa kuulostaa lähinnä kävelysimulaattorilta. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Pelin ytimenä on tälläkin kertaa mainio vuoropohjainen kevytstrategia, jossa kumpikin vastakkain oleva osapuoli odottelee kiltisti toisen siirtoja ennen omaansa. Esimerkiksi X-Comeista tuttua toimintapistesysteemiä ei Fire Emblemeissä noudateta, vaan sen sijaan vastustajan vuorolla odottelevat hahmot voivat sopivissa kohdin vastata vihollisen iskuun kulloisellakin kädessä olevalla astalolla. Koska taikurit ja jousimiehet saavat pienen edun omilla vuoroillaan ampumalla kauempaa, myös miekkaa heiluttava soturi voi pitää jousta povarissaan vastaiskua varten. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että kyseinen taistelija on käyttänyt jousta omalla vuorollaan tai ottanut sen käteen vuoron lopussa. Myös kartan korkeuseroja ja rakennuksia voi hyödyntää hyökkäys- tai puolustustarkoituksessa.
Strategia syvenee pelituntien kuluessa. Sarja on aiemmin nojannut voimakkaasti perinteiseen kivi-paperi-sakset-järjestelmään taisteluissaan, mutta tällä kertaa taistelua on samaan aikaan virtaviivaistettu ja monimutkaistettu hieman. Jokainen oppilas on pelin alkumetreillä tietyn hahmoluokan kasvava siemen, mutta ei suinkaan sidottu lähtöominaisuuksiinsa. Hahmon kasvaessa tasoja ja luokkia, eri aselajien ja taikojen erot korostuvat ja vasta pelin kunnolla edetessä eri ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Esimerkiksi lentäjät pääsevät pitkien matkojen päähän ja voivat hyökkäyksen jälkeen perääntyä, mikäli liikkumispisteitä on vielä jäljellä. Vastaavasti lentäjät tipahtavat jousella ammuttuna taivaalta kuin kärpäset, joten mihin tahansa taistelijaa ei vuoron lopuksi kannata jättää. Yksikään hahmoluokka ei ole ylivoimainen muihin verrattuna, minkä vuoksi vastustajan yksiköitä kannattaa tutkia tarkkaan ja pohtia, kenellä offensiivinsa oikein aloittaa.
Kiinnostavasta pelimekaniikasta erinomaisen tekee todella viihdyttävästi toteutettu hahmonkehitys. Koska pelissä istua napotetaan oppitunneilla, professorin harteilla on päättää, mitä taitoa kukin hahmo harjoittelee kuluvalla viikolla. Hahmoluokat avautuvat hiljalleen pelin edetessä, joten taitava kansankynttilä ennakoi tulevaa ja rakentelee hahmoa jo alkumetreiltä käsin tiettyä hahmoluokkaa silmällä pitäen. Oppilaat eivät suinkaan aina ole professorin kanssa samaa mieltä. Välillä lentäväksi jousimieheksi suunniteltu opiskelija ilmestyy pöydän eteen tuumimaan, että jos kuitenkin treenattaisiin taikuriksi. Professorin tehtävänä on päättää, muutetaanko opetussuunnitelmaa vai pitäydytäänkö entisessä. Saattaa kuulostaa kirjoitettuna kuivalta, mutta tosiasiassa opettaminen on toteutettu todella hyvin ja ennen kaikkea sulavasti. Oppitunnit eivät syö peliaikaa tuntikaupalla, mutta ne ovat siitä huolimatta erittäin oleellinen osa taisteluissa pärjäämistä.
Aina ei kuitenkaan taistella tai opiskella. Oppilaitoksen käytävillä voi vapaina hetkinä kuljeskella vapaasti muiden professorien tai opiskelijoiden kanssa keskustellen. Jos muuta tekemistä ei keksi, niin aina voi käydä kasvattamassa kukkia, kalastaa tai suorittaa erilaisia kartalta löytyviä tehtäviä. Myös vapaaosiot välttävät tyhjäkäynnin. Muiden talojen oppilaita voi houkutella oman talon taistelijoiksi, kunhan vain sosiaaliset taidot ovat kunnossa. Kadonneiden esineiden palauttaminen, lahjominen ja vaikkapa teekutsuilla tai ruoanlaittopuuhassa yhdessä touhuaminen syventävät ystävyyssuhteita. Erilaista tekemistä on todella, todella paljon ja silti jokainen osa-alue puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa.
Kun kaikki pelin eri osa-alueet ovat kaiken huipuksi rytmitetty yhteen, lopputulos on silkkaa digitaalista huumetta. Kun tarinatehtävän jälkeen pääsee jälleen pohtimaan, että lähtisikö samoamaan koulun käytäviä, ja huomisella oppitunnilla sille yhdellekin tyypille voisi opettaa vähän enemmän ratsastusta, ohjain ei irtoa kourasta millään. Lisää siihen se, että jokainen kuukauden lopussa odotteleva tarinatehtävä houkuttelee jo pelkästään tarinan voimin etenemään, niin koukku ei meinaa irrota kirveelläkään.
Vain yksi pieni mutka matkassa on. Pelin visuaalinen ulosanti on paikoitellen todella karkeaa, ja vapaasti koulua tutkiessa ruudunpäivitys hyytyy välillä huomattavasti. Näin siis telakassa pelattaessa, Switchin ruudulta graafisen ilmeen rosoja ei huomaa ja alemman resoluution ansiosta ruudunpäivityskin pysyy sulavana. On varmasti lopulta pelaajasta kiinni, kuinka paljon silmäkarkin puute haittaa, sillä itse onnistuin alkukauhistuksen jälkeen ohittamaan asian täysin. Eikä ulkoasu täysin mätä ole. Hahmosuunnittelu sekä aina välillä nähtävät animepätkät ovat kauniita ja persoonallisia, kuten ovat myös jaksojen välissä tarinaa eteenpäin vievät taideteokset.
En minä mahda mitään, sillä vaikka ulkoasua viilaisi kuinka, en minä tästä enää enempää voisi silti pitää. Fire Emblem: Three Houses vei sydämeni täysin erinomaisella tarinallaan, persoonallisella hahmogalleriallaan ja monipuolisella, mutta hauskalla pelimekaniikallaan. Minun silmissäni Three Houses on koko pelisarjan paras peli, jonka jauhan varmasti niin läpeensä läpi, että kaikki on varmasti satojen tuntien päästä koluttu. Tämän eeppisemmäksi ei enää fantasiastrategia mene.