Tämä arvio sisältää spoilereita pelin ensimmäisestä jaksosta (Lue arvio täältä). Toisen jakson kohdalla pidän ne minimissä.
Iron from Ice päättyi G.R.R. Martin -henkisesti yhden oletetun päähenkilön kuolemaan. Suoraan sanottuna tämä ei haitannut minua pätkääkään, koska en järin pitänyt kyseisestä hahmosta. Se oli kuitenkin varsin tehokas keino horjuttaa pelaajan perusturvallisuutta, ja täytyy myöntää, että toista jaksoa pelatessa jokaista valintaa tuli harkittua niin tarkkaan kuin aika antoi myöten.
Kylmäksi pistetyn hahmon tilalle saadaan nyt kaksi uutta, joista molemmat vaikuttavat mielenkiintoisilta, ja ennen kaikkea pistävät pelaajan tukevammin ajajan paikalle tekemään päätöksiä jotka vaikuttavat suoraan pelin tapahtumiin. Ketään ei varmastikaan yllätä, että yksi näistä hahmoista on karkotettu Asher, seikkailija ja palkkasoturi, jonka reipas asenne piristää synkeänpuoleista hahmogalleriaa kummasti. Tämä tuo mukanaan myös liittolaisen, jonka ansiosta kaikki pelin naiset eivät enää ole palmikkopäisiä hovineitejä/rouvia.
Tarina jatkaa loikkimistaan hahmojen ja paikkojen välimaastossa, ja jokainen löytää varmasti suosikkinsa näiden joukosta. Niiden välillä on kuitenkin hieman epätasaisuutta, eikä kaikkiin osiin tule panostettua aivan samalla tapaa. Etenkin pääkaupungin suuret juonittelukuviot tulevat niin tipoittain, että tahdin on pakko kiristyä, jos ne aiotaan saattaa jonkinlaiseen päätökseen kuuden jakson rajoissa.
Toiminnallisempaa tarjontaa löytyy mm. Muurilta, jossa tutustutaan vartiomiesten omalaatuiseen veljeskuntaan ja sen vankilamaisiin kuvioihin. Mukana on tietysti myös se pakollinen Jon Snow -cameo. Kirjoista ja televisiosta tutut hahmot hallitsevat edelleen kaikkia kohtauksia joissa esiintyvät, mikä on harmi. Telltale on osoittanut osaavansa luoda mielenkiintoisia hahmoja, eikä tämä pelisarja tarvitse mielestäni näin raskaskätistä panostusta HBO:n puolelta.
Tätä lisenssituotteen makua joutuu edelleen pesemään suustansa toisen jakson lopussa. The Walking Dead oli sekin lisenssipeli muttei koskaan tuntunut sellaiselta, koska siinä Telltale sai kertoa vapaasti oman tarinansa. The Lost Lords ei kuitenkaan enää vaikuta aivan niin kaavamaiselta kopiolta tv-sarjasta kuin edeltäjänsä, ja toivon mukaan tämä kehitys jatkuu myös seuraavissa jaksoissa.
Tuttuun tapaan pelaaja pääsee tekemään monenlaisia valintoja, mutta niiden vaikutukset ovat rajallisia. Ensimmäisen jakson valinnat eivät kanna erityisen painavaa hedelmää, mikä ei lupaa hyvää tulevaisuuden kannalta. Nytkin suureksi luulemani valinta vain muutti hieman paria keskustelua, jotka kuitenkin päätyivät samaan pisteeseen. Tietenkin nämä valinnat ovat pakostakin osaksi vain illuusiota, mutta pelkään että tasapaino illuusion ja todellisen valinnanvapauden välillä on päässyt kallistumaan liikaa ensimmäisen puolelle.
Graafisesti toinen jakso tuntuu jopa ottaneen jonkinmoista takapakkia ensimmäiseen nähden. Hahmojen ja taustan rajamaastossa esiintyi omalaatuista vääristymää, eikä öljyvärityyli edelleenkään ole omiaan hahmojen esittämiseen. Olen sättinyt Telltalea näiden vanhentuneesta moottorista ennenkin, enkä ole lopettamassa sitä ennen kuin asialle tapahtuu jotain.
Joka tapauksessa, The Lost Lords on kokonaisuutena reippaampi ja mielenkiintoisempi jakso kuin edeltäjänsä. Kenties juuri alun seikkailu Asherin kuvioissa tarjoaa kaivatun piristysruiskeen, joka kannattelee jaksoa aina sen loppuun saakka. Myönnettäköön, että mukana on myös toistoa ensimmäisestä jaksosta sekä tv-sarjan kuvioista, mutta ainakin peliin on kirjoitettu sitä myöten herkullista dialogia, että vanhakin on uutta jälleen.
Toivon mukaan sarja jatkuu tämän nousun myötä hieman eläväisempänä, eikä keskity aivan niin paljoa pimeissä huoneissa pönöttämiseen.
