G.I. Joe: The Rise of Cobra

Alunperin tavanomaisista toimintafiguureista alkunsa saanut tuotelinja sai 1980-luvulla A Real American Hero -lisänimen myötä monimutkaisemman taustatarinan, jossa keskeinen rooli on amerikkalaisen G.I. Joe-erikoisjoukon taistelussa Cobra -terroristijärjestöä vastaan. Pelin taustatarina seurailee nimensä mukaisesti Cobran nousua taistelemaan maailman herruudesta. Juonen sijaan peli keskittyy kuitenkin lähinnä runttaamaan ruudulle myynninedistämismielessä kaikki mahdolliset hassuja koodinimiä käyttävät sankarit ja pahikset.

Toimintapeliksi naamioitu mainos on aivan hirveää pelattavaa. Pelaajan tehtävänä on ohjata kahden valitsemansa Joe-hahmon yksikkö läpi putkimaisten kenttien. Pelihahmoilla on muutamia erilaisia toimintoja, kuten suojautuminen ja väistö, mutta pääasiassa pelissä tarvitsee vain ampua ja käyttää erikoishyökkäyksiä. Enkä muuten valehtele yhtään väittäessäni, että pelin läpäisyn kannalta olisi helpointa teipata tulitusnappi pohjaan ja vain liikuttaa pelihahmoa tarpeen vaatiessa, sekä käyttää tehokkaampia erikoishyökkäyksiä napinpainalluksella.

Jos jaksaa uskoa parempaan huomiseen eikä vaan kärvennä G.I. Joe: The Rise of Cobran pelilevyä mikrossa kuten eittämättä kannattaisi, huomaa pelaaja että tehtävien suorittamisen myötä käyttöön vapautuu uusia tuotekavalkadista tuttuja hahmoja. Erilaisia hahmoluokkia on muutamia, mutta erot eivät erityisesti näy perustoiminnassa. Tämäkään ei varsinaisesti ole omiaan pidentämään pelin elinikää, sillä kiistatta koko puljun legendaarisimman hahmon - Snake-Eyesin - saa käyttöönsä kolmen tehtävän jälkeen. Logiikkaa täytyy ihmetellä, sillä jos jonkun hahmon avaamisen olisi kuvitellut olevan työlästä, olisi kaikkien G.I. Joe -fanien rakastaman hiljaisen ninjan voinut olettaa olevan listan kärkipäässä.

Sinänsä Nakki-Silmän vapauttaminen on ajoitettu mainiosti, sillä kolmanteen tehtävään mennessä pelin kammottavin puute on viimeistään paljastunut, ja sinne asti sinnitelleet toivovat jo pelattavan sisällön päättyvän mahdollisimman pian. Cobra-laumojen listiminen muodostuu ajoittain todella tuskalliseksi mahdottoman kamerakulman takia. Mieleni tekisi kutsua täysin mielivaltaisesti liikkuvaa kuvakulmaa jonkinlaiseksi suunnitteluvirheeksi, mutten haluaisi luoda väärää mielikuvaa siitä, että G.I. Joe: The Rise of Cobraa olisi suunniteltu jollain tavalla.

Myös laadunvalvonnan taso on kyseenalainen, sillä voin rehellisesti sanoa, että viholliset ovat ison osan ajasta pelaajan näkemättömissä. Toisaalta peli tarjosi myös spontaaneja naurunpyrskähdyksiä oman hahmon kyyristellessä suojan takana, kuvakulman näyttäessä pelialueen ulkopuolista maisemaa Cobra-solttujen tulittaessa selkääni jostain televisioruudun saavuttamattomista. Pelin tähtäysjärjestelmä mahdollistaa näkökentän ulkopuolella olevien vihollisten ampumisen, ainakin teoriassa. Systeemi tosin pissii nilkoille siinä vaiheessa, kun pelaaja tajuaa ampuneensa vihollisten sijaan kentällä lojuvia bonuspiste-laatikoita, jotka olisi voinut kerätä parempaan huomaan taistelun jälkeen, jos vain olisi nähnyt mihin suuntaan tilanteessa olisi ollut järkevää edetä. Onneksi vihollisten tekoäly kuitenkin jeesaa eteenpäin, eivätkä raukkaparat osaa aina tehdä muuta kuin seistä paikallaan sankariemme tulituksessa.

Jos kuvakulmat olivat lievästi sanottuna ongelmallisia ulkotiloissa, on elämä Cobra-tukikohtien sisällä yhtä helvettiä. Useimmiten kuva kääntyy vihollisia parveilevalle käytävälle vasta näytettyään seinää hetkisen aikaa ja pelaajan otettua muutaman kudin nahkaansa. Tämänkin takia on suotavaa juoksennella ympäriinsä tykit laulaen, vaikka osumisesta ei olisikaan minkäänlaista varmuutta. Naurettavimmilleen meininki äityy, kun pelaaja pakotetaan etsimään etenemispaikkaa täysin sokkona kameran etsiessä taiteellisinta kuvakulmaa lähimmästä seinästä. Toivoa muuten sopii, etteivät Cobrat osallistu piiloleikkiin, sillä vihollisten päihittäminen ilman minkäänlaista näköyhteyttä on todellista lottoa.

Tehtävien suorittamisen lisämotivaatioksi peli jakaa pisteitä pelaajan listimistä vihollisista ja bonushärpäkkeistä. Pisterajojen ylittäminen tuottaa arvomerkkejä, joita käytetään vapautettujen hahmojen käytettäväksi ostamiseen. Pisteytys on sinänsä ihan hyvä idea varsinkin kaksinpelissä, jossa pelaajien keräämät pisteosuudet eritellään kenttien tarkastuspisteillä. Epäilen kyllä vahvasti, että kukaan haluaisi altistaa itseään tökerölle pelattavuudelle piste-ennätyksien parantamisen toivossa.

Myös vaikeusasteet ovat vähän vinksallaan, sillä helpoimmalla tasolla pelaajaa rangaistaan kuolemasta vain pistemenetyksellä. Seuraavalla pykälällä molempien hahmojen menehtyminen aloittaa jo koko homman alusta, vaikka välissä olisikin ollut muissa peleissä tallennuspaikkoina toimivia checkpointeja. Yksin pelatessa kuolemaa voi kuitenkin karttaa vaihtamalla hahmoa lennosta, sillä teko"älyn" ohjastama kumppani ei ainakaan testijakson aikana kuollut kovemmastakaan kurituksesta.

G.I. Joe: The Rise of Cobra on kokonaisvaltaisesti puuduttava kokemus. Pelistä on hankala keksiä oikeastaan mitään positiivista sanottavaa, ja pienetkin oivallukset hukkuvat huonon pelattavuuden suohon. Kaikille nykykonsoleille julkaistavan pelin arvo elokuvan oheistuotteena on varsin kyseenalainen, sillä kiinnostuksen sijaan pelaaminen onnistui nostamaan vain ennakkoluulojani koko projektia kohtaan. Nouskoon Cobra, minä en piittaa.