Grid 2 on ehtaa Codemastersia ensihetkistä lähtien. Tyylikkään minimalistinen valikkoratkaisu potkaisee pelin käyntiin, ja pian viiletetään kaupunkiradalla puskurimuovien ja kuminkäryn keskellä. Esitystapa on tuttu, mutta testi-PC:n ruudulla kaikki näyttää fantastiselta. Nopea välipätkä väläyttää Youtube-videoita ja sosiaalista pöhinää, sitten lisää koeajoa. Kierrosten jälkeen käteen läpsähtää saavutus, jolle ei voi muuta kuin hymähtää: "Call me maybe". Codemasters on ajan hermolla, eikä vain pop-viittauksiensa kanssa.
Peli julkaistaan kuitenkin haastavaan rakoon. Kaahailugenressä on menossa nihkeät ajat. Moni hyväkin kaahailu on flopannut vieden pahimmillaan koko studion mennessään. Genren on puhuttu kaipaavan uusia konsoleita, jotta pelaajien mielenkiinto heräisi uudelleen. Joissain tapauksissa näin varmasti onkin, mutta parin tunnin pelaamisen perusteella Grid 2:lla on realistiset mahdollisuudet menestyä ehtoopuolelle kääntyvästä konsolisukupolvesta huolimatta. Osasyynä on edellisosasta kulunut pitkä aika yhdistettynä kasautuneisiin odotuksiin, toinen seikka on hyvällä rutiinilla tuotettu sisältö.
Grid 2 vaikuttaa hyvällä tavalla perinteiseltä ajopeliltä. Se ei hae äärimmäisyyksiä avoimesta maailmasta, isoista joukkokolareista tai power-upeista. Sen jännitysmomentti syntyy puhtaasti värikkäiden ratatapahtumien kautta. Ennakkokoodin tekoäly ei ollut vielä joka radalla tasapainossa, mutta hissuttelusta tai huijaamisesta sitä ei voi syyttää. Vastustajat ajavat kovaa ja puolustavat linjojaan, mutta eivät aja sikaa. Virheitäkin näkyy tehtävän.
Ajomekaniikka tukee hyvin pelin kuvaamaa "autofantasiaa". Biilit tottelevat ohjausta herkästi ja tekevät juuri niin kuin pelaaja käskee, mutta eivät pidä itseään tiellä automaagisesti. Pidon murtumisen voi tuntea suoraan ohjaimen tärinästä, joten luisun ehtii yleensä ottaa kiinni ennen kuin se karkaa käsistä. Rankempiin simulaattoreihin verrattuna vain autojen kääntyvyyttä on tarkoituksellisesti liioiteltu. Liian vauhdikas kurvi taiteillaan kuntoon ennemmin auton takapäätä kontrolloimalla kuin puskemisen kanssa tuskaillessa.
Autovalikoima ulottuu klassikoista uusimpiin ökyautoihin, ja jokaisella on yksilöllinen ajettavuutensa. Painava jenkkimuskeli on kylkimyyryyn lipsahtaessaan selvästi pelottavampi pideltävä kuin kevyt ja tiukasti asfalttiin liimautuva rata-Volvo. Muutama testattavaksi tarjottu rata tuntui hyvin suunnitellulta ja huippuaikojen saavuttamisessa on sopivasti tekemistä. Kallioisella rantatiellä ajaessa myös korkeuserot ja tien pomput vaikuttivat auton käyttäytymiseen. Liian ronski korjausliike väärään aikaan heittää Mustangin herkästi pöpelikköön, jossa hidastus korostaa kivuliasta vääntymistä männyn ympärille. Kovat kolarit lopettavat kisan kertalaakista, pienemmät repivät irti peltejä. Tutut Flashback-kelaukset tosin pelastavat, jos niitä haluaa käyttää.
Yksinpelin laajuudeksi on ilmoitettu jopa 30 tuntia. Edetessä kerätään mainetta, jolla on tarkoitus avittaa käyntiin oma katuautoilun maailmansarja. Uran etenemistä ei kuitenkaan rajallisen ennakkokoodin puitteissa voi arvioida. Eri kisamuodoista päästiin kokeilemaan mm. driftausta, rata-ajoa ja kaupunkiajoa sattumanvaraisesti määräytyvällä Live Route -radalla. Kaikki oli perustoimivaa settiä. Lisäksi mukana on tietysti moninpeli, johon kuuluu käytännössä kaikki tarpeelliset vipstaakit hyvän kaahailukokemuksen tuottamiseksi, jos vain nettikoodi toimii. Kilpailumielisestä tekoälystä huolimatta pelin suurin potentiaali on juuri tällä saralla.
En rehellisesti sanottuna odottanut Grid 2:lta hirmuisesti, mutta testaaminen sai syttymään. Peli ei haasta Forzaa tai Turismoa realismissa eikä Most Wantedia avoimen maailman romukekkereissä, mutta se tuntuisi tasapainoilevan onnistuneesti kahden ääripään välillä muodostaen viihdyttävän rata-autoilukokemuksen, joka voi vedota molempien ääripäiden ystäviin. Se ei välttämättä ole mullistava kokemus, mutta hyvää kaahailuviihdettä voi arvostaa muutenkin.