Viime syksynä tietokoneille ja Switchille julkaistu Hades oli melkoinen arvostelumenestys, joka niitti palkintoja ja tunnustuksia. Kiinnostukseni ilmeisen laadukasta toimintamättöä kohtaan on kasvanut tasaiseen tahtiin, ja maaliskuun loppupuolelle lupaillun Game of the Year -juhlajulkaisun vanavedessä olikin jo korkea aika tarkistaa, mikä toimintahitti oikein on pelejään. Erilaisista lajityypeistä ammennettuja ominaisuuksia ja ideoita rohkeasti sekoittava kokonaisuus onkin maineensa veroinen toimintaelämys, joka lukeutuu heittämällä roguelike-pelien lyhyehkön historian tähtihetkiin.
Viitisentoista vuotta sitten käynnistyneen God of War -sarjan ensimmäiset osat ottivat inspiraatiota sen verran väkevästi kreikkalaisista jumaltaruista, että muut pelit älysivät pysytellä vuosituhannen alkupuolella kaukana Kratoksen tontilta. Olympoksen satukirja kuitenkin muuttui vapaaksi riistaksi pahansisuisen partajumalan käytyä vuoden 2018 God of Warissa skandinaavisen pantheonin kimppuun, ja on ollut kiinnostavaa seurata, miten Immortals: Fenyx Risingin ja Hadesin kaltaiset pelit lähestyvät kreikkalaista jumaltarustoa kieli enemmän tai vähemmän poskessa.
Manalaa isännöivän Hadesin poika Zagreus tekee kovasti pakoa kotinurkiltaan, mutta ankara isäukko ei ehkä estele suoranaisesti poikaansa lähtemästä muttei myöskään tarjoa oikotietä vaaroja pursuavien helvetin esikartanoiden lävitse. Pakomatka tyssää kerran toisensa jälkeen Zagreus-paran kuolemaan ja manalan verialtaaseen mätkähtämiseen. Zeus ja muut yläkerran herrat puolestaan ovat kiinnostuneita Zagreusin pakoyrityksistä, ja olymposlaiset pilviveikot ovat tarjoamassa epäsuorasti apuaan Hadeksen ikeestä karkailevalle tuhlaajapojalle. Hadesin tarina on siis kreikkalaiselle mytologialle uskollinen perhedraama, jossa petokset ja kaunaiset sukulaissuhteet versovat vapaina.
Hadesin pelaaminen etenee "juoksuina" eli yksi Zagreuksen pakoyritys kerrallaan eteenpäin, kunnes päähahmo kohtaa verisen kuolemansa armottomien vihollisten kynsissä. Juoksujen rakenne etenee hieman strukturoidummalla otteella kuin niin ikään roguelikettävässä Dead Cells -toimintaseikkailussa, mutta Hadesin juonipainotteisuuden ansiosta rakenteen lievä itseään toistavuus ei todellakaan ala maistua puulta. Juoksun alussa Zagreus saa vinkit Manalan aulassa huojuvalta Hypno-hörhöltä, vaihtaa piinalliset kuulumiset isäukon kanssa ja päivittää kykyjään edellisellä juoksulla saatuja arvoesineitä vastaan huoneessaan. Tämän jälkeen Zagreus valitsee kuudesta aseesta mieluisan hilpareen uutta pakoyritystä varten ja aloittaa uusimman juoksunsa. Hadesin selkeä rakenne toimii hienolla tavalla, varsinkin kun kukin osioista on kiireestä kantapäähän loistavaa pelattavaa. Rakenteen selkeä rytmitys tuo mieleen esimerkiksi päivä kerrallaan rullaavien Persona-pelien ja Stardew Valley -maajusseilun kaltaiset pelit, jotka kuitenkin antavat ajallisissa raameissaan pelaajalle käytännössä vapaat kädet toteuttaa itseään.
Manalan eri alueisiin jaetut tasot eivät ole Dead Cellsin hengessä valtavia peliympäristöjä, vaan miljööt muistuttavat enemmän Binding of Isaacin tai Moonlighterin huoneita, jotka Zagreuksen tulee tyhjentää aaltoina päälle käyvistä vihollisista. Areenoissa ei kauheasti seikkailla, mutta niihin sijoitettujen ansojen ja muiden jäynien ansiosta vihollisten kurittaminen on entistä hauskempaa, eikä napakasti ja tyydyttävästi pelittävä taistelusysteemi ole yhtään hullumpi lisä sekään.
Kukin kuudesta aseesta on aivan omanlaisensa tuhon airut, ja omaksi suosikikseni noussut punertava miekka mahdollistaa näyttävät ja nopeat syöksähdykset vihollisten kimppuun. Esimerkiksi kilpien koko tai säilän pituus eivät hieman hämmentävästi tunnu vaikuttavan Zagreusin liikkumistahtiin, vaan asevalinta näkyy ja tuntuu lähinnä iskutyylissä. Jousipyssyllä ammuskelu ei aivan pääse erottumaan toimivuudestaan ja hauskuudestaan huolimatta, sillä Zagreus voi tykittää asevalinnasta huolimatta taskustaan punaisia ammusmaisia reliikkejä vihollisten niskaan. Kyseiseen vihuun kiinnittyvän reliikin saa tosin ovelasti takaisin vasta sitten, kun kyseinen konna on kaltattu.
Asevalikoiman pienuus tuntuu pieneltä pettymykseltä edellä mainitun Dead Cellsin katalogiin nähden, mutta muuten niin muokattavissa oleva ja muuntuvainen pelaaminen tekee kyllä vaikutuksen. Pakoa tekevä Zagreus saa apuja olymposlaisilta siunausten muodossa, joiden avulla Zagreus voi viritellä esimerkiksi peruskombon viimeisen huitaisun tuhovoimaisuutta tai vaikkapa väistöliikettään niin, että karkuun kierähtävän Zagreuksen perässä huohottavien vihujen niskaan sataa vasamoita. Zagreuksen suhde Zeuksen kaltaisiin setämiehiin toimii kuitenkin myös toiseen suuntaan, sillä Zagreus voi antaa uhrauksen lahjusta tyrkyttävälle jumalalle, jolloin päähenkilön ja lahjottavan tahon välinen suhde kehittyy melkeinpä deittisimulaattorimaisella riehakkuudella.
Hades rakentuu sen varaan, että pelaaja jaksaa kehittää Zagreusta ja tämän varusteita juoksuilta kerättyjen varojen ja resurssien avulla, ja seikkailun alusta aloittaminen kerran toisensa jälkeen vähän väkevämpänä on homman nimi kuten monessa muussakin rogue-likessa - kuolema on tuttuun tapaan uusi alku kerran toisensa jälkeen, mutta Hades ottaa tästä kuluneesta lausahduksesta ilon irti tavalla, joka sopii manalaan sijoittuvaan peliin loistavasti. Pikkuhiljaa syvenevät tuttavuudet jumaliin ja sivuhahmoihin tekevät kuitenkin samojen manalankohtien jyystämisestä heti kiinnostavampaa. Esimerkiksi pelin alkupuolella kohdattava Megaera-raivotar kuittailee edellisen juoksun perusteella pelaajalle tämän viimekertaisesta häviöstä, tai sitten odottaa uutta kohtaamista kostonhimoisena oman tappionsa jäljiltä. Pahisten kellistäminen tuntuu pelaajan toimet huomioivan käsikirjoituksen ansiosta merkitykselliseltä ja tarkoituksenmukaiselta juoksusta toiseen.
Puolin ja toisin tapahtuvaa lahjontaa seuraavat juttutuokiot ovat mainion ääninäyttelyn ja hauskan käsikirjoituksen myötä todella huikeaa seurattavaa, ja kreikkalaisesta mytologiasta ammentavaan tarinaan mahtuu jos jonkinmoista jumalaa ja muuta voimaolentoa, joiden kanssa Zagreus voi vuorovaikuttaa. Monitasoinen tarina kuitenkin yllättää kerran toisensa jälkeen liikkuen luontevasti kevyestä suunpieksännästä Hadesin ja Zagreuksen jännitteisen isä-poika-suhteen kuvaamiseen. Zagreuksella on myös hauska tapa kuittailla tarinan käänteitä eeppisesti kuvailevalle kertojanäänelle mukavan rennolla ja omaleimaisella tavalla. Zagreus on ehkä nenäkäs suunsoittaja, mutta hahmoon on onneksi luotu kiitettävästi luonnetta ja syvyyttäkin. Sitä vastoin en ollut ollenkaan niin vakuuttunut esimerkiksi manalassa matelevien aavehenkien päiden päällä vilkkuvista hymiökuvakkeista tai Zagreusin nykyaikaiselta näyttävistä taikakoruista. Hadesin rohkeaa kuvasuunnittelua on pääosin ilo seurata, mutta välillä olisin jäänyt kyllä kaipaamaan jonkinlaista fokusointia ja jopa idearikkauden karsimistakin, jotta ne oikeasti kiinnostavat ratkaisut pääsisivät loistamaan täydellä teholla.
Sarjakuvamaisesti karrikoidut hahmot näyttävät tekstiruuduissaan ilmeikkäiltä ja persoonallisilta, ja pääosin kaksiulotteinen peli on yksityiskohtainen ja värisuunnittelultaan todella piristävän näköinen ilmestys. Toiminta pysyy selkeänä sekä televisiossa että Switchin omalla ruudulla, ja huomasin zoomailevani konsolin tarkennusnamiskalla kenttäsuunnittelun yllättävimpiä yksityiskohtia sekä persoonallisesti suunniteltujen vihollisten olemuksia. Taisteluareenalta toiselle etenevää seikkailua on nautinnollista pelata Handheld-tilassa kuulokkeet päässä, kun monipuolinen ja vauhdikkaita ralleja pursuava soundtrack jylisee taustalla. Kaiken kaikkiaan Switch-käännös Hadesista on toimiva ja kätevä konsolikäännös lyhyisiin pelisessioihin taipuvasta seikkailusta.
Hadesin areenamaiset kentät eivät sisällä kauheasti löydettävää tai tutkittavaa, ja hieman identtiset miljööt eivät varsinaisesti herätä suuren seikkailun tunnetta pelaajalle. Välillä tyhjennetystä huoneesta aukeaa useampia eri huoneisiin johdattavia reittejä, joiden päällä on kuvake vihjaamassa seuraavassa huoneistossa mahdollisesti häämöttävästä aarteesta. Ratkaisu tuo seikkailuun toki omanlaistaan tunnelmaa, mutta pääosin pohjaratkaisultaan samantyylisten huoneistojen tyhjentäminen ei ole heikoimmillaan ollenkaan verrattavissa esimerkiksi Dead Cellsin riskaabeliin tasoloikintaan. Onkin kiinnostavaa, että Hadesin tekijät ovat iskeneet löytämisen ja tutkimisen riemun jokaisen juoksun alkuvaiheeseen, kun karkumatkalla kuollut Zagres-parka keräilee itseään ja itsetuntoaan verialtaasta.
Manalan aulaa pääsee nimittäin muokkaamaan ja sisustamaan uudestaan, kun Cerberus-hurtta on hermostuksissaan murjonut aulan remonttikuntoon. Uusia mööpeleitä ja varustekaappeja voi rakennella myös odottamaan pakomatkan varrella aukeneviin lepohuoneisiin ja Zagreuksen omaan huoneeseen. Pikkuhiljaa määrältään ja laadultaan laajenevien aulapalveluiden lisäksi seikkailun alkumetreille ilmestyy vanhoja tuttuja tsemppaamaan Zagreusta. Edellä mainitulta Hypnolta voi käydä utelemassa vinkkejä Zagresin viimeksi surmanneen vihollistyypin kukistamiseen, ja edellisellä kierroksella päihitetyt sivuvastustajat ovat naljailemassa Zagreusille tämän viimeisimmästä juoksusta. Tekemistä, juteltavaa ja avattavaa siis piisaa, mutta sisällön perässä on helppo pysytellä L-painikkeesta aukenevan kirjanpidon perusteella. Pelaajan on kätevä tarkastaa, millä tasolla suhde on kuhunkin sivuhahmoon, ja paljastuneet salaisuudet päivittyvät automattisesti tähän pikkujättiläiseen.
Hades on melkoisen monipuolinen videopelieepos, joka suorastaan mullistaa kuoleman merkityksen tavalla, joka sopii manalasta pakenemiseen viehättävällä ja kierolla tavalla. Kuolema on kirjaimellinen uusi alku, jonka myötä aulaa remontoiva ja jumalia liehittelevä pelaaja porautuu huomaamatta aina vain syvemmälle toimintaseikkailun saloihin. Useamman kymmenen tunnin mittaiseksi odysseiaksi venyvä Hades on ehdottomasti yksi viime aikojen koukuttavimmista ja omalaatuisimmista pelielämyksistä, jonka toiminnallinen monipuolisuus ja tarinallinen syvyys ällistyttävät kerran toisensa jälkeen.