Harry Potter and the Deathly Hallows Part 2

Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset - Osa 2:ta pelatessa tulee väkisinkin miettineeksi, miksi velhopojan seikkailuista piti vääntää kolmannen persoonan räiskintä. Feeniksin Kilta ja Puoliverinen Prinssi pitivät toiminnan pirteänä sekoittamalla huispausta, taikajuomien keittelyä, velhoshakkia ja loitsintaa - kaikkia sopivassa suhteessa. Uusimman Potterin osat 1 ja 2 puolestaan heivaavat vapaamman liikuskelun hiiteen ja iskevät putkijuoksuvaihteen silmään. Tämän seikkailun aikana kellistetään tuhatkunta kuolonsyöjää, mutta se ei ole mitään verrattuna niihin huippufiiliksiin, kun sai päihitettyä edes yhden mokoman aiempien HP-pelien kaksintaisteluissa.

Ykkösosan Xbox-version Kinect-tuki on taakse jäänyttä elämää, nyt kiroukset viskotaan perinteiseen tapaan ohjaimen näppäimillä. Kymmenkunta eri loitsua takaavat sen, että jokaiselle viholliselle ja tilanteelle löytyy sopiva. Kangistumis tyystilys sopii pitkän kantaman taiontaan, ilmiintymällä voi liikkua suojasta toiseen silmänräpäyksessä. Edellä mainittujen yhdisteleminen muiden kirousten kanssa on paikoin hauskaa, kun vastaan asettuu haastavampia vihulaisia. Boksin tapaan myös Wii-version ohjaus on palautettu simppelimmäksi. Taikasauvan simuloinnin sijaan taiat valitaan suuntaohjaimesta ja käytetään liipaisimesta. Kokonaisuutena ajatellen juuri parannukset pelattavuuteen nostavat Part 2:n ohi edeltäjästään.

Juuri muuta positiivista ei Kuoleman Varjeluksista irtoa. Kuin karuimmissa putkiräiskinnöissä konsanaan, kentät ovat täysin lineaarisia. Pelaajan etenemistä ohjataan identtisillä vyötärön korkuisilla muureilla, oltiin sitten Irvetan pankkiholveissa, Tylyahon tuppukylässä tai Salaisuuksien Kammiossa. Kohtalaisen pelattavuuden ansiosta kenttäsuunnittelun toiston vielä nielee, mutta kun tismalleen samanlaisia taistelukohtauksia tai pomomittelöitä tulee neljä perättäin, alkaa usko loppua. Edes kahdeksan pelattavaa hahmoa eivät tuo mitään vaihtelua, sillä Ron ja professori McGarmiwa osaavat samat loitsut ja juoksentelevat samalla nopeudella. Velhomaailman akuankka, Neville Longbottomkaan ei tyri yhtään loitsua. Tylsää!

Graafisesti Wii-versio näytti ottavan niskalenkin boksikappaleesta, sillä nipasarjassa Potterin ulkoasu oli kelvollinen, kun taas tehokonsolien tarjontaan peilattuna Osa 2 kuuluisi edeltäjänsä kanssa viime sukupolven vitriiniin. Leffasta lainatut musiikit toimivat, mutta ääninäyttely raahaa äänipuolen välttävän huonommalle puolelle: Vaikka Harry kuulostaa uskottavalta, Severus Kalkaros ja erityisesti superpahis Voldemort ovat suorastaan typerryttäviä. Täysihintaiseksi peliksi Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 tarjoaa häviävän vähän sisältöä viisituntisella kampanjallaan. Harvoin ovat tuotantoarvot olleet näin matalalla edes leffapeleistä puhuttaessa, mutta säilyipähän uskollisuus kirjasarjan päätösosille. Ja tämä ei ollut kohteliaisuus.