Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit

Hell Yeah! muistuttaa minua Sonic the Hedgehogista, mutta ei ehkä sillä tavalla kuin voisi olettaa. Se muistuttaa minua fiiliksistä joita sain katsellessani kaverini pelaavan Megadrivellään. Se oli ensimmäinen kerta kun olin nähnyt sinisen siilin toiminnassa, ja olin täysin hypnotisoitu. Olisin niin halunnut vain töniä kaverini pois tieltä päästäkseni itse pelaamaan.

Hell Yeah! nostattaa minussa samanlaisia tuntemuksia. Raakaa innostusta, puhdasta riemua, laimentamatonta eskapismia. Nämä ovat niitä syitä joiden vuoksi me pelaamme videopelejä.

Wrath of the Dead Rabbit on niin jännittävä, koska se on rakennettu puhtaasta hauskuudesta. Tämä on hölmö, hölmö peli. Pelaaja ohjailee kuollutta kania joka pyrkii hävittämään sata hirviötä jotka ovat nähneet kuvat nolostuttavasta tapauksesta kumiankan kanssa.

Guermonprez selittää että kyseessä on tarina Ashista, helvetin prinssistä. Tämän alaiset eivät juurikaan kunnioita tätä, eikä Ashin mieltymys kumiankkoihin auta asiaa laisinkaan. Prinssi yllätetään kylvystä ankan kanssa, ja pian kuvat ovat Hellternetissä, meidän internettimme vastineessa jossa on myös pelkästään pornoa ja mainoksia. Jos jokin pääsee verkkoon, ei sitä saa sieltä enää pois, joten ainoa ratkaisu on tappaa kaikki.

Tarina kuulostaa typerältä ja naurettavalta, lähinnä siksi koska se on juuri sitä. Mutta tämän vuoksi Hell Yeah! on niin viehättävä. Se ei koita piilottaa oikeaa luonnettaan tai olla jotakin muuta, eikä se tosiaankaan ota itseään liian vakavasti.

Kumiankasta juontuva lahtaus helvetissä ei ollut Arkedon ensimmäinen idea peliä varten. Guermonprezin mukaan alkuperäinen juoni muistutti Deathspankia. Kehittäjä oli mennyt ns. sukellusvenemoodiin, jossa kaikilla oli liian kiire keskittyä tekemään päätöksiä pelistä, ja kun Guermonprez ehdotti peliä Tuhon Pöksyistä kaikki katsoivat tätä kuin hullua. Vasta myöhemmin nämä istuttivat pomon Deathspankin ääreen, ja tämä huomasi varastaneensa tietämättään Ron Gilbertin idean.

Mietintämyssy lyötiin takaisin päähän ja uusi juoni kirjoitettiin, vaikka se onkin toissijainen puhtaalle viihteellisyydelle tässä pelissä. Guermonprezin mukaan se on 2D-tasohyppely joka on tungettu aivan liian täyteen sisältöä ja ideoita. Se on Arkedonin suurin projekti tähän mennessä, ja ehkä koskaan.

Kehittäjä on tähdännyt noin 12 tunnin läpipeluuseen riittävään sisältöön, joka on kunnianhimoinen yritys kymmenpäiseltä studiolta. Jokainen ruudulle piirretty pikseli on kaiken lisäksi yhden miehen tuotantoa. Guermonprez kertoo olevansa itse vähiten lahjakas kaveri koko studiossa, mutta siksi hän onkin pomo.

Hän on epäilemättä vaatimaton, sillä Arkedolla näyttää menevän aika lujaa hänen johdossaan. Jopa Sega näki heidän potentiaalinsa ja otti heidät osaksi perhettään. Arkedo on kuitenkin saanut nauttia täydestä luovasta vapaudesta, ilman Segan valvovaa silmää.

Guermonprez kertoi innoissaan siitä kuinka Arkedo tapasi Sonic Teamin vieraillessaan Segalla. Nämä pelasivat Hell Yeahia, ja nostivat sitten lasin kuplivaa Arkedolle. Kyseessä oli selkeästi yksi Guermonprezin elämän huippuhetkiä pelialalla.

On helppo nähdä miksi Sonic Team oli niin vaikuttunut näkemästään. Hell Yeah! on visuaalisesti hyvin silmiinpistävä peli, täynnä makaaberia charmia ja hauskuudentunnetta joka nykyään loistaa poissaolollaan monissa peleissä. Studion tavoitteena olikin nostaa hymy pelaajan kasvoille ja pitää sen siellä pitkään.

Peli alkaa Ashin edetessä helvetin varhaisten tasojen lävitse. Tällä ei ole aseita, eikä meno muutenkaan ole kovin rankkaa. Vaikka hirviöille haluaisi tehdä Mariot, ei Ash kykene. Jopa pieni piikki voi satuttaa tätä. Millainen helvetin prinssi se tämmöinen on?

Kyseessä on tietoinen veto kehittäjiltä, jonka tarkoitus on korostaa sitä innostuksen tunnetta joka syntyy kanin viimein kiivetessä piikikkääseen pyörään jonka sisällä tämä voi lahdata suvereenisti helvetin joukkoja.

Pelin visuaalinen tyyli on täysin ainutlaatuinen, mutta vaikutteet ovat selvästi esillä. Ash etenee pyörässään tunneleiden lävitse, ylös ja alas ja ympäri yhä uudestaan. Pikku pupujen pelastamisen ja vihaisten sienien runttaamisen sijaan antisankarimme tekee soppaa huomattavasta valikoimasta helvetin asukkaita.

Jokaisella hirviöllä on kehittäjän mukaan oma tarinansa, eivätkä ne ole päätyneet helvettiin sattumalta. Näiden turmaksi koituvasta quick time eventistä palkitaan teatraalisella kuolemalla, joka yleensä lennättää suolia pitkin ruutua. Kaikki näkemämme kohtaukset olivat erilaisia, eikä yllättäisi jos kaikki niistä olisivat yhtä yksilöllisiä kuin hirviöt itsekin.

Sitten ovat vielä pomomatsit. Näimme vain yhden, mutta se näytti hyvältä. Esittelijämme tiesi kaikki kikat ja pieksi ison pahan vaivattoman tuntuisesti. Tämä vaivattomuus tuskin tulee toistumaan meidän viimein päästessämme peliin käsiksi.

Karismaattisen ranskalaisen sanoin, tämä on videopeli sellaisena kuin me muistamme ne. Kaikki ne muistot, kaikki mitä pelimekaniikkaan on keksitty lisätä viimeisen 25 vuoden aikana, me haluamme osoittaa kunnioitustamme kaikelle sille joka sai meidät haluamaan tälle alalle.

Kyseessä on rakkauskirje varhaisille vaikutteille, ja groteskin kaunis sellainen. Koko peli näyttää mahtavalta. Väripaletti on valittu ammattimaisesti, ja animaatiot ovat sekä teräviä että mielenkiintoisia. Estetiikka heijastaa sitä leikkimielistä ilkeyttä joka hehkuu koko pelistä. Tyylin ja sisällön fuusio toimii. Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit on peli jolta hulluttelu sujuu niin teoriassa kuin käytännössäkin. Odotammeko me innolla pääsevämme pelaamaan sitä? Hell Yeah!