Hellboy: The Science of Evil

Kriitikkoparka kiusaa itseään jälleen kerran tuikitavallisella mättöpelillä, jonka keulahahmona toimii sarjakuvalehdestä repäisty, kesäisen toimintapätkän päätähti. Hellboy: The Science of Evilissä teurastetaan satamäärin yliluonnollisia vihollisia tiukkaan rajatussa kenttäputkilossa ja ratkotaan umpipuisevia, yksinkertaisia pulmia.

Päähahmon toimenkuva koostuu ammuskelusta ja turpaan mättämisestä. Ammuntaosuudet ovat pääjehun kanssa suoraan helvetistä ja mätkiminen tylsää. Suurta yleisöä kosiskellaan tarttumaan ohjaimeen todella alhaisella vaikeustasolla. Haastetta on saman verran kuin yhden ruudun ristinollapelissä ja suurin syy tähän on tyhmä tekoäly. Viholliset luottavat järjen sijaan massaan, eikä päästäisen logiikalla toimivan viholliskomppanian neutralisoiminen vaadi muuta kuin istumalihaksia. Pelipullat on siis ahdettu tuttuun lisenssiuuniin. Tämä uuni on ollut ennenkin kylmä ja sieltä putkahtavat nisut hiivaisia.

Lisenssijuuret näkyvät myös pelin graafisessa toteutuksessa. Hellboy ei ole susiruma, mutta rutkasti parempaakin jälkeä on uutuuskonsoleilla nähty. Ohjaus toimii periaatteessa juuri kuten pitääkin, vaikka menetelmiä onkin yksinkertaistettu oikeisiin toimintapeleihin verrattuna aivan tuelta. Puuduttava napinhakkaaminen alkaa toistaa itseään viimeistään toisessa kentässä. Vaikka pelihahmo välillä vaihtuukin, meininki pysyy tismalleen samanlaisena alusta loppuun.

Ensimmäinen Hellboy-elokuva jäi mieleeni varsin aivottomana, mutta viihdyttävänä toimintaelokuvana. Paranormaalien ilmiöiden virastossa töissä oleva kolmemetrinen demoni ei todellakaan ollut sieltä uskottavimmasta päästä, mutta onneksi tekijät tiedostivat tämän. Meininki vedettiin överiksi, jolloin uskottavan uuden aallon Batman-elokuvien sijaan lopputulokseksi saatiin päätön sarjakuvaelokuva, joka ei ottanut itseään liian vakavasti.

Päättömyyksiä on eksynyt myös tähän peliversioon, mutta sillä erotuksella, että leffa pystyi perustelemaan omat outoutensa. The Science of Evil ei tähän pysty. Esimerkiksi vihollisia synnyttävät haudat on tuhottava paiskaamalla niihin tavaraa, mutta hautaa ei voi sulkea ampumalla sitä Hellboyn kenttähaupitsin kokoisella pistoolilla.

Käsikirjoitukseen on yritetty panostaa, mutta tässäkään ei aivan onnistuta. Elokuvissa toimineet Hellboyn hauskat läpät taantuvat interaktiivisessa pelituotteessa väsyneiksi ja mukahauskoiksi heitoiksi. Komedia on syystäkin vaikea taidemuoto, sillä liiallisella yrittämisellä onnistutaan todella harvoin.

Elokuvan vanavedessä julkaistu peli myy takuuvarmasti kuin jäätelö Saharassa, vaikka toteutus onkin todella keskinkertainen. Kunnianhimoisen ja innovatiivisen leffalisenssipelin näkeminen on yhtä kaukainen unelma kuin Suomen jääkiekkomaajoukkeen maailmanmestaruuden uusiminen. Ehkä se joskus sieltä tulee, mutta enpä pidättele hengitystäni sitä odotellessa.