Housemarque-retro: Alienation (PS4)

Housemarque tunnettiin ja tunnetaan edelleen nopeatempoisista arcade-peleistään, mistä edellisessä retrosarjan osassa esitelty Resogun on mitä parhain esimerkki. 2010-luvun edetessä yhtiö alkoi kuitenkin julkaista myös toisenlaisia pelejä ja niistä esittelyssä tällä kertaa vuoden 2016 Alienation.

Alienationissa maailmaa pelastava sankari kuskataan milloin minnekin päin maapalloa, tehtävänään estää vihamielisten muukalaisten maailmanvalloitus. Tehtäviä on toki monenlaisia, toisinaan täytyy esimerkiksi asentaa pommeja, kun taas välillä vieraillaan muukalaisten avaruusaluksissa tuhoja tekemässä. Oli tehtävänanto silti mikä tahansa, maaliin on vain yksi tie: valtavien vihollisarmadojen tyly lanaaminen.

Kyseessä on niin sanottu kahden tikun ammuskelu, jossa vasemmalla tikulla ohjataan hahmoa ja oikealla suunnataan ammuksia. Aseita löytyy kolmea lajia: jokapaikan perusase sarjatulella, kakkosaseena revolverin tai haulikon kaltaisia torrakoita ja sitten vaihteleva raskas ase, jollainen on esimerkiksi liekinheitin. Vihollisia rynnii päälle sellaista tahtia, että aseita on vaihdeltava jatkuvasti jo ihan siksikin, että panokset ovat jatkuvasti lopussa.

Viholliset pudottavat toki energiaa ja ammuksia, joskus jopa aseitakin kuollessaan, mutta toisinaan esineitä ei vain tipahtele, eikä kartaltakaan löydy esinelaatikoita avattavaksi. Niitä hetkiä varten sankarilla on käytössään näppärä lähitaistelulyönti, jolla liian iholle hiippailevat viholliset kannattaa pyyhkäistä pois. Matkan varrella karttuu sitten aseiden lisäksi myös kokemuspisteitä, joilla saa myöhemmin pelissä uusia taitoja käyttöönsä.

Yksin pelaavalle Alienation on hieman ristiriitainen kokemus. Toiminta toki uppoaa selkäytimeen sekunnissa ja ammuskelu on viihdyttävää, mutta käytännössä etenkin kampanjan puolen välin tienoilla yksinäisen sankarin osa on kuolla kuolemisen jälkeenkin, kun vihollisia on vain aivan liikaa ja kovemmat vihut saattavat tyhjentää elämäpalkin iskulla tai parilla. Kuoleminen ei sinänsä merkkaa mitään muuta kuin tarkistuspisteelle palaamista ja uutta yritystä. Jos kuolon kohtaan maahan jäi aseita tai muuta kerättävää, ne odottelevat edelleen paikallaan. Viholliset palaavat kartalle tietyin väliajoin, joten toisinaan hankalaan kohtaan palaaminen edellyttää myös samojen vihollislaumojen listimistä uudestaan ja uudestaan. Tämä luonnollisesti alkaa tympäistä ajan mittaan.

Kaverin kanssa pelaaminen on sitten eri maata ja toimii oikein hienosti. Kuoleman korjatessa kaveri voi tietenkin käydä parantamassa kaatuneen sankarin ja vihollislaumojen kurmoottaminen kimpassa on muutenkin oikein mukavaa. Mikäli kavereita ei löydy, tehtävän alussa voi halutessaan hypätä satunnaisen pelaajan avoimeen peliin, minkä lisäksi tietenkin oman pelinsä voi jättää avoimeksi satunnaispelaajien mukaan loikattavaksi. Idea on ollut varmasti aikanaan erinomainen ja tietyllä tavalla on sitä edelleen, mutta pidemmän pelailun perusteella pelaajakanta on nykyään aika ohkainen, eikä avoimia pelejä ole valittavaksi yleensä kuin pari hassua, jos sitäkään.

Resoguniin verrattuna Alienation myös näyttää nyt jo lähes kymmenvuotiaalta peliltä. Grafiikat eivät varsinaisesti häiritse, mutta loistokkuus uupuu. Maisemat sentään vaihtelevat kivasti ja etenkin avaruusalukset on toteutettu hienosti. Äänimaailma on sen sijaan erinomainen ja yhdessä musiikkien kanssa luo tunnelmaa hienosti.

Alienationia pelaa edelleen ihan mielellään, kiitos monipuolisten tehtävien ja hyvän ohjauksen, mutta varsinaiseen loistoon se ei enää nouse. Vähintään yhden kaverin kanssa sitä voi silti suositella kokeiltavaksi, etenkin kun Resogunin tapaan peli on mukana Playstation Plus -palvelussa. Yksin pelaavalle kokemus on nykypäivänä ehkä vähän turhan karhea.