Hyrule Warriors: Age of Imprisonment

Pitkään jatkuneesta Dynasty Warriors -pelisarjasta irtaantunut Hyrule Warriors vie Zeldan ja kumppanit tunkkaisista luolastoista avoimeen maastoon ja satojen, ellei tuhansien vihollisten eteen. Age of Imprisonment laajentaa toimintaa kaikenlaisiin suuntiin.

Pelin tarina nytkähtää käyntiin prinsessa Zeldan siirryttyä mystisesti ajassa taaksepäin. Edellisten sarjan osien pelaaminen ei ole pakollista, ja pelin tarina toimii täysin itsenäisenä. Sisältö on tuttua huttua - valtakunta on vaarassa tässäkin aikakaudessa, ja Zeldan on kerättävä ryhmä voimakkaita taistelijoita kokoon suurta vihollista vastustamaan. Pahuutta johtaa kukas muukaan kuin itse Ganondorf, jonka historiaa peli samalla avaa. Taistelukenttien lisäksi tekemistä riittää myös karttanäkymän puolella, jossa tienattuja resursseja pistetään hyötykäyttöön ja valitaan, minne seuraavaksi isketään. Kun opetteluvaihe on ohi, putkimainen eteneminen vapautuu ja pelaaja voi valita kohteensa. Kun isot juonitehtävät on suoritettu, kartta avautuu taas entistä enemmän ja uusia liittolaisia voi käydä pelastamaan.

Edeltäjiensä tavoin Age of Imprisonment on puhdasta toimintaa alusta loppuun. Jo alkumetreillä vihollista kaatuu kuin heinää ja mittakaava vain kasvaa siitä eteenpäin. Pelisarjan mielekkyys piileekin sen voimafantasiassa, jossa itseään epäröivä prinsessa Zeldakin kyykyttää koirankuonolaisia tai isompiakin öttiäisiä sen enempää hikoilematta. Pelin edetessä erilaisia erikoiskykyjä tulee tukku lisää, ja niiden erityispiirteistä huolimatta päämäärä on osoittaa ne mahdollisimman isojen vihollisjoukkojen keskelle. Peruspelaaminen menee parilla napilla. Switchin Y-nappi aloittaa iskusarjan ja X lopettaa sen jonkinlaiseen erikoislyöntiin, joka riippuu Y:n painelun määrästä. Kun erikoislyöntimittari on täynnä, A:lla voi vapauttaa kokonaisen alueen tyhjentävän megahyökkäyksen.

Peruskaavaa täydennetään usealla aika näppärällä tavalla. Zelda-pelien Tears of the Kingdom -puolelta lainattavat Zonai-laitteet voivat sytyttää vastustajia tuleen, muuttaa jääkalikoiksi tai lennätellä pitkin kenttää. Eri pomoviholliset ottavat enemmän vai vähemmän osumaa eri elementeistä, joten tulipomoa kurmootetaan jää- tai vesitykillä ja niin edelleen. Uutuutena ovat myös erittäin hauskat Sync-hyökkäykset, jossa kaksi hetken aikaa yhdessä taistellutta hahmoa voi yhdistää voimansa. Jokainen näistä yhdistelmistä on ainakin jollain tavalla ainutkertainen, ja parhaiden synergioiden löytäminen on osa peli-iloa.

Hahmokavalkadi on kattava, ja sisältää kaikki oletetut heimot massiivisista Goron-kivimiehistä vikkeliin Zora-vesitaikureihin. Jokaisella näistä on oma persoonallisuutensa ja vahvuutensa, joten pelaaja kuin pelaaja löytää oman suosikkinsa ennen pitkää. Zelda ja muutama muu pyörivät mukana aktiivisemmin, mutta suurinta osaa voi pitää mukana sen verran kuin haluaa. Hahmojen tasoja ja aseistusta voi parantaa taisteluiden ulkopuolellakin, joskin molemmat ovat hieman tylsiä rahasyöppömekanismeja pienine prosentuaalisine parannuksineen.

Tätä edeltänyt Age of Calamity oli lupaava, mutta aiheutti pettymyksen yhdessä merkittävässä asiassa. Se nimittäin pyöri vanhalla Switchillä kuin liimassa venkoileva lahna. Efekti-ilotulituksesta ei ollut tietoakaan, kun ruudunpäivitys päätti jättää hienoimmat hetket näyttämättä. Jaetun ruudun moninpeli aiheutti pelkkää päänsärkyä. Age of Imprisonment ja tehokkaampi Switch 2 ovat onneksi ottaneet tästä opiksi, ja ruudut rullaavat ainakin yksinpelin puolella sujuvasti pientä nikottelua lukuun ottamatta. Peli on myös kertaluokkaa paremman näköinen ja terävämpi. Jaetun ruudun tila on nyt juuri ja juuri pelikelpoinen, vaikka pientä parannusta toivoisi edelleen. Musiikit ovat myös erityismaininnan arvoisia. Puhdasta Zeldaa eeppisyydessään ja leikkisyydessään.

Hyrule Warriors: Age of Imprisonment on hieman nikottelevan mutta hauskan pelisarjan paras osa. Sen pelilliset lisäykset tekevät mätkinnästä mielenkiintoisempaa ylikuormittamatta pelaajaa liikaa, ja toiminta on näyttävämpää kuin koskaan ennen. Mitään leukoja loksauttavan syvällistä se ei tarjoa ja yhdentekevää dialogia on välillä tuhottoman paljon, mutta kukaan tuskin sellaista odottikaan. Kun lopetusisku niittää sata vihollista laakista sileäksi, siitä seuraava dopamiinipurske on kaikki mitä tarvitaan.