I Have No Mouth, And I Must Scream ei oikein enää konsolilla nykyaikaa kestä

Pelaamisen arkeologit Nightdive Studiosilla ovat kaivaneet ylös taas yhden klassikon, ja julkaisseet sen moderneille konsoleille. I Have no Mouth, and I Must Scream on vuoden 1995 osoita-ja-klikkaa-seikkailu, joka perustuu vuoden 1967 samannimiseen novelliin scifikirjoittaja Harlan Ellisonilta, mutta älä huoli - tarina tuntuu edelleen tuoreelta. Tämä johtuu osittain ikävästi ajankohtaisesta teemasta ydinsodasta ja karkuun päässeestä tekoälystä, mutta se pääasiallinen syy on psykologinen ja inhimillinen syvyys tarinassa, mihin harva peli viimeisen 30 vuoden aikana on päässyt.

109 vuotta sitten ihmiskunta käytännössä sammui ydinsodassa, jonka aiheuttivat suurvaltojen supertietokoneet, jotka päättivät toteuttaa simulaatiosodan oikeasti. Yksi tietokoneista, mielisairas AM, ei kuitenkaan saanut tarpeeksi pelaamisesta ja päätti kaapata viisi ihmistä, joita on sittemmin pitänyt hengissä heitä piinatakseen.

Peli alkaa esittelemällä viisi huono-onnista päähenkilöä - Gorrister, Benny, Ellen, Nimrod ja Ted - vankeina pienissä häkeissä, ja heitä piinataan tulella, lasersäteillä ja partaterillä. Hieman vaihtelun vuoksi AM lähettää jokaisen heistä virtuaaliselle matkalle, missä he kohtaavat monet vikansa, huonot puolensa ja epäonnistumisensa ennen kuin pommit putosivat.

Jos tämä kuulostaa hieman turhan masentavalta, on vielä pahempaa tulossa. Yksittäiset jaksot käsittelevät sellaisia aiheita kuin mielisairaus, seksuaalinen väkivalta ja perheenjäsenten menetys. Ja nämä ovat niitä kevyempiä aiheita, kun muut aiheet käsittelevät sotarikoksia Vietnamin sodan aikana puhumattakaan natsien kauheuksista. Se on juuri niin kauhea ja masentava kuin olla sopii, mutta siitä huolimatta tarinat silti onnistuvat saavuttamaan onnistuneen ratkaisunsa suurimmalle osalle henkilöhahmoista. Mikä on melkoinen suoritus.

Pelin osiin jaettu rakenne mahdollistaa suuren ulkoisen vaihtelun. Vainoharhainen ja manipuloiva Ted lähetetään keskiaikaiseen linnaan, joka on täynnä ansoja ja houkutuksia, kun taas masentunut Gorrister saapuu baariin, joka vaikuttaa yhtä hylätyltä ja surulliselta kuin hänen kulunut sielunsa. Monista taustalla olevista kuvista voi päätellä, että pelin budjetti ei ole ollut kovinkaan suuri, mutta suttuiset 640 x 480 -kankaat ovat silti tunnelmallisia rajoituksistaan huolimatta.

Kuten jo mainitsin, I Have no Mouth, and I Must Scream ei ole hienotunteinen, ja sama koskee myös äänisuunnittelua. Mutta koska lähtökohta muutenkin on niin epätavallinen ja äärimmäinen, moista ei tule ottaa kritiikkinä. Ääninäyttelijät hoitavat jokaisen vuorosanansa kuin se olisi viimeinen - täynnä toivoa, pelkoa ja tuskaa - kun taas Harlan Ellison on erittäin hyvin roolitettu pahantahtoisen supertietokone AM:n rooliin.

Pelin piinaava soundtrack myöhemmältä Oscar-voittajalta John Ottmanilta ansaitsee myös ylistyksen. Sitä voi kuunnella muutenkin kuin pelatessaan, sillä mukana on erityinen soitin valikossa, mutta valitettavasti se on ainoa lisäominaisuus, joka pelissä on.

Hyvä tarinankerronta, taide ja musiikki kestävät ikuisesti, mutta samaa ei kuitenkaan voi sanoa videopeleistä. Valitettavasti I Have No Mouth, and I Must Scream näyttää ikänsä joillakin tavoilla, mutta puhutaan niistä positiivisista puolista ensin.

Pelin pulmat ovat yksinkertaisia ja jokseenkin suoraviivaisia. Itse asiassa vain yhdessä jaksossa on hieman MacGyverin logiikkaa, josta ajankohdan osoita-ja-klikkaa-pelit olivat niin kuuluisia, ja silloinkaan moinen ei ole liiallista. Pulmasuunnittelu esittelee myös mielenkiintoisen painotuksen tehdä symbolisia toimintoja. Pelaaja pääsee kirjaimellisesti pesemään käsiään verestä, ja hautaamaan menneen hyvityksen toivossa.

Ellison - jonka aatokset videopeleistä eivät olleet korkealla, ja joka itsepäisesti kirjoitti osuutensa peliin kirjoituskoneella - on sanonut haastatteluissa, miten hän halusi pelaajan ajattelevan ei ainoastaan sitä, miten liikkua eteenpäin, vaan myös pelin teemallista sisältöä. Tässä hän ja kehittäjä Cyberdreams onnistuivat, joskin ehkä jopa liian hyvin. Viimeinen kappale vie symbolisen eleen äärimmäisyyteen muuttaen fyysisiä esineitä abstrakteiksi ideoiksi, kuten myötätunto, rohkeus ja anteeksianto, ja vaikka pidän ideasta, jättää toteutus toivomisen varaa.

Uusintajulkaisu 30 vuotta vanhasta pelistä tarkoittaa, että I Have No Mouth, and I Must Scream on kuitenkin aikansa tuote. Pahin on ehkä pikselien metsästys, sillä usein ruutua haravoidaan keskeisten tavaroiden toivossa, jotka ovat kokonaan hukassa jossain pikselimössön alla. Ymmärrän, miksi Nightdive Studios ei halunnut koskea lähdekoodiin. Mutta valinnanvarainen kerros ruudun yläosassa, joka nostaisi paremmin esiin vuorovaikutettavat kohteet olisi tehnyt suuren eron parempaan.

Itse asiassa ongelma on pahempi kuin koskaan tässä uudessa konsoliversiossa, sillä nyt mukana ei ole tukea hiirelle. Sen sijaan on liikuteltava osoitinta analogitatilla, mikä usein tarkoittaa pienten säätöjen tekemistä ristiohjaimella (jolla osoitin liikkuu hitaammin). Se toimii - hädin tuskin - ja usein tuntuu kuin etsisi neulaa heinäsuovasta kaivauksessa.

Valitettavasti vastaan tuli myös paljon bugeja, kuten ääninäyttelyä, joissa oli häiritsevä kaiku, ja epäonnistuneet animaatiot, joissa henkilöhahmot kävelevät takaperin. Pahin on Bennyn jakso, jossa kauan kärsinyt henkilöhahmo vain kieltäytyi ilmaantumasta ruudulle, kun latasin pelin uudelleen. Onneksi kyseessä on yksi lyhyemmistä jaksoista, ja lopulta pääsin jakson loppuun yhdellä istumalla.

Ainakin käyttöliittymä, joka ei ollut sujuva alkuperäisessä muutenkaan, on toimiva, sillä jokainen toiminto - kuten työntäminen, antaminen, nieleminen ja käyttäminen - on asetettu omalle napille ohjaimessa. Tottuminen vie oman aikansa, mutta toimii se lopulta paremmin kuin verbien klikkailu.

I Have No Mouth, and I Must Scream on tervetullut paluu kultaisen aikakauden osoita-ja-klikkaa-pelaamiselle huonoista puolista huolimatta. Niin kuin hahmot itsekin, peli on viallinen, ja läpi päästäkseen on kärsittävä. Mutta samaan aikaan peli kertoo todella aavemaisen tarinan ja käsittelee sellaisia aiheita, joita vain harva peli uskaltaa käsitellä. Kuitenkin suosittelen pysyttelemään PC-versiossa, ellei sitten epätoivoisesti tarvitse pikselinmetsästystä käsikonsolimalliin, tai metsästä saavutuksia / pokaaleja.