Iron Front - Liberation 1944

Vaikka toinen maailmansota on puhtaaksi kaluttu luu ja melkein kaikki pelisarjat ovat siitä siirtyneet eteenpäin moderniin sodankäyntiin, on se allekirjoittaneelle rakkain aihepiiri aina Day of Defeatin ja Return to Castle Wolfensteinin ajoista lähtien. Siksi odotukset olivat korkealla Iron Front - Liberation 1944 suhteen. Vaikka en olekaan ARMA II:n suunnitteluratkaisuiden suurin ystävä, näyttää hiljattain ilmestynyt zombiselviytymispeli Day Z, että pelimoottorilla voidaan edelleen rakentaa toimivia pelejä.

Ensimmäisenä pitää muistaa, että Iron Front - Liberation 1944:n alla pyörivä pelimoottori ei ole tehty ensimmäisen persoonan räiskintäpeliä varten vaan sotasimulaatioksi, jota voi pelata ensimmäisen tai kolmannen persoonan näkymästä. Pelaaja on vain sotakoneiston osa, ei Rambon pikkuserkku. Toinen kantava idea on se, että minkä tahansa taistelutantereelta olevan kulkuneuvon voi ottaa käyttöönsä, mikä avaa lukemattoman määrän mahdollisuuksia eri skenaarioihin. Autenttisuus, mahtava skaala sekä valtava määrä aseita ja ajoneuvoja ovat Iron Frontin vahvuuksia. Sen sijaan pelattavuus ja sujuvuus eivät ole ensimmäisiä asioita, joita ARMA-pelisarjaan yhdistetään. Kyseiset ongelmat periytyvät myös alaspäin Iron Frontiin. Sisäiset kankeat käyttö- ja käskyvalikot, inventaariot ynnä muut ovat edustettuina.

Pelin komennot poikkeavat valtavasti genren muista peleistä, mikä tekee näennäisen helpoista asioista pelaajalle hyvin vaikeita. Ajoneuvoon astuminen, aseen vaihtaminen tai vaikka ruumiin tavaroiden ryöstäminen eivät tapahdu käden käänteessä. Pelaaminen ei ole ikinä jouhevaa, vaan ikuista taistelua takkuavaa pelimoottoria ja inhaa käyttöliittymää vastaan. Aivan kuten taistelussa luonnonvoimia vastaan jää ihminen kakkoseksi. Jos näistä asioista pääsee yli, löytyy pinnan alta ARMA-pelisarjalle ja sen parhaille modeille tuttua imua. X1 on selvästi halunnut panostaa autenttisuuteen ja siinä peli nostaakin päätään, mutta pelaajana olisi toivonut, että ainakin puolet ajasta olisi sen sijaan käytetty pelattavuuden parantamiseen ja pelin hiomiseen.

Iron Front - Liberation 1944:n erottaa suurimmasta osasta sotapelejä se, että iänikuiset jenkit ja britit ovat unohdettu. Taistelevina osapuolina ovat Wehrmacht ja Puna-armeija. Eletään toisen maailmansodan loppuvaiheita, jolloin Natsi-Saksan vyöry Venäjälle on pysäytetty ja punakone näyttää yhtä ylivoimaiselta kuin meidän kotikisoissamme 68 vuotta myöhemmin. Tapahtumapaikkoina toimivat Puolan ja nykyisen Ukrainan peltomaat. Lääniä on riittävästi ja piirtoetäisyydet valtavia. Vaikka graafisesta loistosta ei voikaan enää puhua kolme vuotta vanhan pelimoottorin yhteydessä, ovat hahmo- ja ajoneuvomallit komeaa katseltavaa. Samaa ei voi sanoa ympäröivästä maailmasta tai ankeista animaatioista. Niihin ajan hammas on jättänyt jälkensä.

Yksinpelikampanjoita löytyy kaksi. Ensimmäisessä hypätään Karl Neumannin pöksyihin saksalaisten tehdessä vetäytymistä itärintamalla. Toisessa Puna-armeijan ratas Sergei Klimakov antaa saksalaisille satikutia. Kumpikin kahdeksan tehtävän muodostama kampanja alkaa hitaasti ja pienimuotoisesti, mutta esimerkiksi jo saksalaisten neljäs tehtävä on hiekkalaatikkomainen. Siinä komennetaan pientä linjojen taakse jäänyttä ryhmää tarkoituksena varustaa heidät paremmin ja saada heidät takaisin omien pariin. Pelaaja voi halutessaan edetä missä järjestyksessä tahansa, eli käytännössä valita mihin leireihin hyökätään ensiksi varusteiden toivossa. Loppua kohden päädytään korjaamaan panssarivaunuja ja pelastamaan sotavankeja satojen neuvostosotilaiden yrittäessä estää puuhat.

Nykyisessä tilassaan yksinpeli sijoittuu johonkin pelattavaksi kelpaamattoman ja ärsyttävän välimaastoon. Isoin ongelma on sekä pelaajan oman puolen että vastustajien tekoälyttömyys. ARMA II:n pelimoottorihan pullistelee sillä, ettei mitään ole valmiiksi skriptattu, vaan tekoälykaverit ja -vastustajat toimivat tilanteen mukaan tiettyjen rutiinien mukaisesti. Teoriassa tämä kuulostaa loistavalta, mutta kun myllytetyn ryhmän viimeinen soturi päättää ottaa kintut alleen ja lähteä pää kolmantena jalkana juoksemaan karkuun, alkaa pelaajaa harmittaa kuin sitä kuuluisaa oravaa. Varsinkin kun ideana on puhdistaa alue vihollisista, eikä seuraava osa tehtävää avaudu ennen kuin kaikki viholliset ovat vainajia. Samantyylisiä ongelmia on lähes joka tehtävässä. Myös vihollissotilaiden tapa piiloutua pahimpiin ojiin, juoksuhautoihin ja muihin syvennyksiin ja antaa kuulua itsestään vasta kun pelaaja on muutaman metrin päässä, johtaa kymmeniin äkkikuolemiin. Myös tuttuun ARMA-tyyliin viholliset eivät välitä isommistakaan puskista vaan tietävät tarkalleen missä pelaaja kulloinkin menee. Useat tehtävät menevätkin näkymätöntä vihollista etsiessä. Luotia sataa niskaan, mutta ketään ei näy. Onneksi oman puolen kaverit sentään osaavat ampua ihan mallikkaasti.

Sinänsä vihollisten tekoäly ei häiritse pahasti, sillä oikeasti älykkäitä tietokonesotureita ei juuri ole edes nykypeleissä. Mutta kun sekoilu on vielä pahempaa oman ryhmän kohdalla, alkavat hommat siirtyä pahasti pakkasen puolelle. Pelimoottori mahdollistaa hyvin monimutkaisten käskyjen antamisen, jos aiemmin mainituista valikoista saa jotain tolkkua. Tämä ei kuitenkaan auta, koska käskyt menevät kuuroille korville. Jätin ryhmäni puolustamaan tietä, ja lähdin itse hakemaan ammuksia läheisestä kylästä noin sadan metrin päästä. Kun olin valmis, annoin käskyn ryhmälle palata muotoon ja otin aikaa. Porukalta meni yli neljä minuuttia löntystellä sata metriä ja löytää oma paikkansa. Useat päättivät saapua paikalle ryömimällä, vaikkei vihollisia ollut kilometrin sisään. On helppo kuvitella, miten hermojen raastavaa on saada heidät hyökkäämään tai esimerkiksi nousemaan ajoneuvoihin organisoidusti.

Peliä pelatessa ei voi kuin miettiä, että X1 on mennyt takapuoli edellä puuhun. Jos he olisivat hioneet pelattavuutta ja teknistä puolta yhtä paljon kuin aseiden ja ajoneuvojen mallintamista, voisi tästä pelistä nauttia. Nykyisellään peli on täynnä outoja teknisiä ongelmia ja suoranaisia bugeja. Esimerkiksi Kübelwagenilla voi paahtaa kuutta kymppiä tietä pitkin, mutta jos rengas osuu heinikköön, pysähtyy kaara kuin liimaan. Samoin käy massiiviselle panssarivaunulle ilkeän puuaidan asettuessa poikkiteloin. Yksinpelissä monet koodatut tapahtumat eivät laukea kuten on tarkoitus, vaan vanhoja tallennuksia saa ladata tuon tuosta. Kerran kävi niin, että vihollisten skriptattu parin panssarivaunun hyökkäys - jonka oli tarkoitus pysähtyä helposti pelaajan tekoälykavereihin - tappoi koko yksikön. Onneksi toisella kerralla hyökkäys pysähtyi, mutta kuski päätti suoraan kohteeseen ajamisen sijasta kääntyä oikealle ja jäädä kahden panssariesteen väliin jumiin. Seuraavassa tehtävässä pelaajaa kuljettanut kuormuri pakitteli jumiin läheiseen metsikköön, vaikka sen oli tarkoitus vaan seurata tietä. Onneksi pelin ensimmäinen päivitys korjasi suorat kaatuiluongelmat, eikä peli kaatunut viimeisessä sessiossa enää kertaakaan.

Outona suunnitteluratkaisuna kumpikin yksinpelikampanja alkaa pitkällä tutoriaalilla, jota ei voi ohittaa. Toisena omituisuutena mainittakoon, että kummankin kampanjan voi pelata alkuperäiskielellä tai englanniksi dubattuna. Valitettavasti kahden erikielisen kampanjan tallennukset eivät toimi ristiin. Testiversiossa kävi niin, että englanninkielisen kampanjan aloittaminen hävitti vanhat tallennukset valikoista.

Alkuperäiskielinen ääninäyttely on hyvää keskitasoa, kun taas englanninkieliset repliikit lähinnä hävettävät. Humoristisen överit venäläis- ja saksalaisaksentit ovat hyvässä käytössä. Ase- ja ajoneuvoäänet ovat toimivia ja todennäköisesti oikeista aseista äänitettyjä. Elokuvamaiset pamahdukset ja räjähdykset eivät ARMA-peleihin kuulukaan. Ääniä samaan tilanteeseen voisi olla enemmän, koska esimerkiksi kuningastiikerin etupanssariin osuvat T-34:n panokset kuulostavat aina samalta ja kun rautaa sataa pahimmillaan koko ajan, alkaa samaan ääniefektiin nopeasti mennä hermo.

Moninpelitiloja löytyy klassisista tiimiväännöistä ja lipunvaltauksista (ajoneuvoilla tai ilman) yhteistyötehtäviin. Suureksi miinukseksi laskettakoon, ettei emäpelin tavoin yksinpelikampanjaa pääse pelaamaan kaverin kanssa. Yhteistyötehtävät rajoittuvat muutamiin lyhyisiin skenaarioihin. Esimerkkinä pelin skaalasta yhdessä lennetään saksalaisten FockeWulf Fw 190 -laivueessa, toisessa massiivisessa 44 hengen tehtävässä puolustetaan saksalaisten hyökkäystä vastaan ja kolmannessa pienimuotoisessa kuuden hengen setissä väijytetään saksalaiskolonna. Lipunvaltaustilassa löytyy yli sadan hengen karttoja, joiden koko pistää miettimään, kun linjoilla moninpelaajia on vain kourallinen.

Omana mausteena moninpelin saralla Iron Front - Liberation 1944 tarjoaa Blitzkrieg-tilan, joka on variaatio uusimmista Battlefieldeistä tutusta Rushista. Siinä hyökkäävän joukkueen tehtävänä on vallata lippuja ja muodostaa eräänlainen reitti viimeiselle lipulle. Aina kun uuden lipun valtaa tulee siitä myös vaihtoehtoinen henkiinheräämispiste ja uusi lippu avautuu vallattavaksi. Puolustavan joukkueen tehtävänä on niitata hyökkääjät ja puolustaa lippuja. Vallattuja lippuja ei voi enää napata takaisin. Hyökkääjät voittavat vallatessaan viimeisen lipun. Tässä pelimoodissa on myös käytössä hahmoluokat, joita löytyy tarkka-ampujasta ja pioneeristä aina peruskiväärimieheen ja sabotööriin "jokaiselle jotakin" -mentaliteetilla.

ARMA II:n veteraaneille Iron Frontista löytyy sekä vaihtelua moderniin sodankäyntiin ja zombeihin plus maistuvaa sisältöä moninpeliin. Jo hintansa vuoksi muiden on parempi unohtaa kuulleensa tästä pelistä. ARMA II:stä periytyvät erikoisuudet, ongelmat sekä tekniset heikkoudet eivät houkuttele pelaamaan yötä myöten. Peli jää laadussa kakkoseksi useille harrastelijamodeille, vaikka laajuudessaan onkin ammattityötä. Onneksi pätevänoloinen, pelin mukana tullut editori voi lisätä käyttöikää huomattavasti.