Zachtronics tunnetaan etupäässä Minecraftin esi-isästä Infiniminerista sekä Spacechemistä, pelistä joka on vastuussa useiden satojen aivojen nyrjäyttämisestä. Kehittäjä astuu nyt strategian sotakentälle omaperäisessä korttipelissä, joka kirjoittaa oman historiansa.
Ironclad Tactics ei nimestään huolimatta kerro rautakylkisten laivojen yhteenotoista. Rautakyljet ovat sen sijaan kahdella koivella toikkaroivia robotteja, jotka voivat ratkaista Amerikan sisällissodan suuntaan tai toiseen. Tätä sotaa lähestytään usein tietyllä ryppyotsaisuudella, jonka vuoksi onkin hauskaa, että Ironclad Tacticsin tarina kerrotaan sarjakuvan keinoin. Tämän tyylikin on lähempänä Phil Fogliota kuin Frank Milleriä.
Tarinakampanja on pakollista pelattavaa, koska sen kautta kerätään kortteja, jotka muodostavat pelin ytimen. Niin robotit, aseet, jalkaväki kuin kikkailutkin kasataan tiukoiksi 20 kortin pakoiksi, joista sitten vedetään kortti vuorossa taistelun aikana.
Vuoro on kuitenkin tässä tapauksessa hieman harhaanjohtava termi. Ironclad Tactics ei ole niitä korttipelejä, joissa staattista kenttää voi tarkastella omassa rauhassa, vaan aika juoksee jatkuvasti eteenpäin, ja taistelukenttä päivittyy viiden sekunnin välein. Yksiköt etenevät ruudun laidasta toiseen neljää tai viittä rataa pitkin, ja se joka saa kävelytettyä riittävällä voittopistemäärällä varustettuja yksiköitä toisen syliin voittaa.
Tästä peruskaavasta nähdään kampanjan aikana monia mielenkiintoisia muunnelmia, ja useimmista kentistä on tarjolla myös puzzle-versio, jotka tulee läpäistä vain muutamaa korttia käyttäen. Kampanjan aikana myös tutustutaan pelin kuuteen osapuoleen, joilla kaikilla on omat yksikkönsä ja erikoisuutensa. Pakkaan saa kuitenkin sekoittaa vain kahta osapuolta kerralla, joka tekee valinnoista usein hankalia.
Juuri tämä hankaluus onkin Ironclad Tacticsin ytimessä. Sen nopeatempoisuus pakottaa pelaajan jatkuvaan improvisointiin, enkä ainakaan itse usko, että siinä on mahdollista luoda millään tavoin yleispätevää pakkaa. Tarinatehtävät pitää yleensä pelata kerran ihan vain selvittääkseen mitä vastassa on, jolloin sitä vastaan voi rakentaa soveliaaksi uskomansa pakan. Tämänkin kanssa joutuu silti kikkailemaan, kortit kun valuvat ruudulle satunnaisessa järjestyksessä, ja niitä mahtuu saataville vain viisi kappaletta. Ylimääräiset pusketaan sitten pois ruudulta yksi kerrallaan.
Myönnän itse olevani hieman rauhallisempien korttipelien ystävä, mutta näen myös Ironcladsin viehätyksen. Se on dynaaminen ja arvaamaton, ja antaa aivonystyröille todellista haastetta. Se ei kuitenkaan ole vailla puutteitaan.
Pahin näistä on heikossa jamassa oleva moninpeli, joka kuitenkin on normaalisti korttigenren ytimessä. Nyt seuraa pitää kaivaa lähinnä oman kaverilistan kätköistä, koska satunnaisen vastuksen löytäminen on melkoista tuuripeliä. Tarjolla on vain yksi moninpelimuoto, joskin tarinatehtäviä voi myös tahkota kaverin kanssa co-op -moodissa. Zachtronics on luvannut laajentavansa moninpeliä yhteisön palautteen perusteella, mutta kysymykseksi nouseekin, onko kukaan enää kiinnostunut, kun tämä laajennus saadaan aikaiseksi?
Nykyisellään Ironclad Tactics tarjoaa viihdyttävän pikku kampanjan, jota voi tahkota parisen iltaa yksin tai ystävän kera. Pelissä on runsaasti taktisia vaihtoehtoja, joskin tasapaino on vielä joiltakin osin hakusessa. Kokonaisuudesta saa monellakin osa-alueella hieman hiomattoman vaikutelman, joista pahin on epäilemättä köykäinen moninpeliosuus. Zachtronics on saattanut ampua itseään jalkaan julkaisemalla pelin ennen kuin se olisi ollut oikeastaan valmis. Parannuksille on tilaa, ja niitä on myös luvattu, mutta nykyisellään Ironclad Tactics on yläkanttiin hinnoiteltu riskisijoitus.
