Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.
Avioero voi olla monimutkainen ja kuormittava prosessi, mutta etenkin pienelle lapselle se saattaa näyttäytyä suorastaan käsittämättömältä. It Takes Two pureutuu tähän näkökulmaan esittelemällä vanhempiensa eroaikeita pelkäävän Rosen. Kyyneleet silmissä lapsi toivoo, että kuuluisan tohtori Hakimin parisuhdeopus laittaisi avioliiton ojennukseen. Viattomalla toiveella on yllättävät seuraukset, kun tehtävän vastaanottava kirja herää eloon. Samassa äiti May ja isä Cody muuttuvat pikkuisiksi nukeiksi. Rakkaudesta paasaavan kirjan mukaan riitainen aviopari pääsee takaisin ihmiskehoihinsa vain, jos he oppivat yhteistyön ja toistensa arvon.
Josef Faresin ohjaama uutukainen noudattaa perusideaa, jota hänen perustamaltaan Hazelight-studiolta osataan odottaa. Kyseessä on tismalleen kahdelle pelaajalle räätälöity yhteistyöpeli. Viimeksi samaan hiileen puhaltamista testasi vankilapakoa käsittelevä A Way Out (2018), jossa oli omaan makuuni aivan liikaa toisen pelaajan odottelua. Ei ole kovin mielekästä salakuljettaa pelikaverille viilaa, kun lopputuloksena ensimmäisen pelaajan täytyy vain tuijotella varpaitaan, kunnes toisen pelaajan viilauspuuhastelut ovat valmiita. Tällöin näennäinen yhteistyö taantuu erillisiksi yksilösuorituksiksi, joissa aktiivisen toimijan roolia vain vuorotellaan.
Parhaiten tunne yhteistyön voimasta välittyy, kun pelaajien on jatkuvasti toimittava samanaikaisesti tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällöin kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset koetaan aina yhdessä, mikä vahvistaa kokemuksen synkronisuutta. Tämä on ilmeisesti tekijätiimissä nyt sisäistetty, sillä It Takes Two edellyttää pelaajiltaan jatkuvaa koordinaatiota ja oikein ajoitettuja ratkaisuja. Turha odottelu on hiottu olemattomiin, sillä molemmat pelaajat ovat jatkuvasti aktiivisen toimijan roolissa. A Way Outin paikoitellen erikoiset ratkaisut, joissa pelaajien piti odotella erillisten välinäytösten päättymistä loistavat poissaolollaan.
Molempien pelaajien jatkuvasta tarpeesta pitävät huolen kenttien mukaan vaihtelevat erikoiskyvyt. Ne ovat etenemiseen tarvittavia välineitä, joiden hyöty perustuu kaverin tukemiseen. Esimerkiksi pelin alkupäässä May saa käyttöönsä vasaran, kun taas Cody nappaa mukaan liudan nauloja. Vasara toimii etenemisen mahdollistavana kiipeilyvälineenä, mutta se tarvitsee tarttumapinnaksi nauloja. Myöhemmin taas eräässä kentässä pelaajat saavat käyttöönsä teleporttilaitteen ja ajankääntäjän. Niillä pääsee lähes mihin tahansa, kunhan yhteistyöllä osaa manipuloida paikasta toiseen ilmestymisen ajoituksen oikein.
Varusteina esiintyviä erikoiskykypareja on pelissä lukuisia, mikä pitää hyvin yllä uutuuden viehätystä. Varusteitaan ei saa itse valita, vaan ne määräytyvät aina pelihahmon mukaan. Ratkaisu on onnistunut, koska se estää nopeita pelaajia omimasta parhaita leluja itselleen. Tätä tukee entisestään erinomainen rytmitys. Molemmilla hahmoilla pääsee kokemaan paljon, eivätkä esimerkiksi tarkkaan tähtäykseen perustuvat välineet ole pyhitettyjä vain toiselle hahmolle. Niinpä hahmovalinnasta huolimatta molemmat pelaajat pääsevät tukemaan toisiaan vaihtelevissa rooleissa.
Varustekeskeinen tasoloikinta ja pulmien ratkominen muodostavat suurimman osan pelin kestosta. Varusteiden mukaan vaihdellen ympäristöinä nähdään niin viidakoksi paisunut puutarha kuin pilviin yltävä pahvilaatikkolinnoitus. Realistisen ympäristön mielikuvituksellisessa venyttämisessä pienten hahmojen seikkailutantereeksi ei ole mitään uutta, mutta It Takes Two onnistuu kenttäsuunnittelussaan poikkeuksellisen hyvin. Tiettyyn suuntaan viettävät hylätyt tavarat, kirkkaat huomiovärit ja kaiken horisonttia myöten selkeästi näyttävä piirtoetäisyys pitävät huolen, että oikeasta suunnasta ei ole koskaan epäselvyyttä.
Selkeyden etuna on, ettei ajattelukapasiteettia mene epämääräiseen haahuiluun. Tutkimisesta kiinnostuneet voivat toki poiketa merkityltä reitiltä, mistä palkitaan toisinaan ylimääräisellä minipelihaasteella. Niissä pelaajat saavat hetkeksi unohtaa yhteistyön ja keskittyä täysillä toistensa päihittämiseen. Valikoima on suhteellisen monipuolinen sisältäen köydenvetoa, etanajuoksua ja esteväistelyä, mutta niiden pelaaminen on monotonista yhden tai kahden napin hypistelyä. Minipelit eivät koskaan yllä kiinnostavuudessaan pääjuonen haasteiden tasolle, eivätkä ne tarjoa väkinäistä hömppäkilpailua kummempia kokemuksia.
Pelin suolana toimivat pulmat ansaitsevat onneksi runsaasti ylistystä, joten päälle liimatut minipelit vaipuvat nopeasti unholaan. Vaihtuvien varusteiden ja maisemien ohella pulmia koetaan erilaisilla lisäsäännöillä höystettyinä. Toisinaan ensimmäinen pelaaja harjoittaa 2D-akrobatiaa toisen pelaajan hallinnoidessa pomppualustojen liikettä. Maltillisena herkkuna muutamassa kohdassa pelaajat taas asetetaan yhteisen ajoneuvon puikkoihin. Ehdoton suosikkini on siipiratasalus, jossa May ohjaa vasenta puolta ja Cody oikeaa. Ennennäkemättömistä ideoista ei ole kyse, mutta se ei haittaa. It Takes Two on ikään kuin poiminut parhaat ideat yhteistyöpelien menneisyydestä, ja leiponut ne rakkaudella samaan teokseen.
Vaikka upean monipuolinen pulmakattaus on rakkaudella toteutettu, ei kokonaisuus yllä ihan virheettömälle tasolle. May ja Cody ovat kovia höpöttämään keskenään niitä näitä, mutta toisinaan hahmot pamauttavat suoraan uudelle alueelle saavuttaessa, miten pulma ratkaistaan. Erääseen huoneeseen astuttaessa May huutaa kovaan ääneen, että Codyn on heitettävä hänet korkealla olevan vivun luo, jotta matka voi jatkua. Toisaalla taas Cody selittää, kuinka Mayn on putsattava hänelle turvallinen etenemisreitti esiin. Toteutusvastuu jää yhä pelaajille, mutta ratkaisujen paljastaminen hämmentää.
Hämmennystä lisää entisestään, että ratkaisut pamautetaan välittömästi pulmien luokse saavuttaessa. Ongelmanratkaisussa merkittävä osa hupia on toteutuksen ohella ratkaisun keksiminen, joten pölisevä kaksikko pilaa osan peli-ilosta. Näin käy onneksi vain osassa pulmia, kun taas lopuissa saa itse miettiä ratkaisua äärettömyyksiin saakka. Syytä tähän suunnitteluun voi vain arvuutella. Todennäköisesti tietyt pulmat miellettiin testauksessa liian epäselviksi. Oli syy mikä tahansa, peli hyötyisi kuitenkin rutkasti asetuksesta, jolla pulmien ratkaisuja koskevat höpinät saisi kytkettyä pois päältä.
Pomppimisen ja pohtimisen ohella kertyneitä yhteistyötaitoja testataan kenttien välissä pomotaisteluilla. Käytännössä ne ovat monivaiheisia pulmia, joissa ratkaisu ja toteutus täytyy saada nappiin samalla, kun pomovastus yrittää murhata pulmanratkaisijat. Dramaattisesta ulkoasustaan huolimatta yhteenotot eivät ole vaikeita. Peli päättyy vain, jos molemmat pelaajat ovat yhtä aikaa kuolleita, mutta henkiinherääminen vie noin viisi sekuntia, joten harvemmin pomovastus ehtii kuopata molempia pelaajia. Armollisen vaikeustason ansiosta kaikki selviävät seikkailun loppuun. Samassa tosin yhteenottojen jännitys kärsii.
Pienistä harha-askelistaan huolimatta It Takes Two on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Se on ennen kaikkea aikuisille suunnattu yhteistyötesti, joka ei pelkää olla värikäs ja mielikuvituksellinen. Pelimarkkinat tarvitsevat enemmänkin aikuisille suunnattuja pelejä, joissa absurdeissa juonenkäänteissä liittoudutaan sissioravien kanssa ja suunnitellaan pehmoleluhallitsijan murhaa. Mayn ja Codyn seikkailu osoittaakin, kuinka repeävän avioliiton ympärille voidaan realismia venyttämällä luoda jotain erityistä. Viimeistäänkin nyt jokaisen yhteistyöpeleistä kiinnostuneen on syytä ottaa Hazelight-studio ja Josef Fares seurantaan.