Keeper

Ensimmäinen tunti Keeperissä on ristiriitaisten tunteiden pyörremyrsky. Kuvat majakasta, joka irtoaa, saa jalat alleen ja horjuu alas rinnettä kuin satatonninen kaatuva jättiläinen, ovat kuin surrealistinen kuumeunelma, joka imaisee sinut välittömästi Salvador Dalin inspiroimaan maailmaan. Jännitys väistyy kuitenkin nopeasti toistuvan musiikin tieltä, joka kolisee kuin keittiövälineillä äänitettynä. Sopivaa, mutta myös ärsyttävää. Kun kirjaimellinen ja kuvainnollinen myrsky on laantunut, tulee outo tylsyyden tunne, sillä Keeperin ensimmäinen osa pelaa varman päälle. Kävelet kauniiden alueiden läpi ja ratkot yksinkertaisia pulmia matkalla kohti horisontissa kohoavaa vuorta. Kuulostaako tutulta? Kaipasin villiä meininkiä, varsinkin kun Keeper tulee kehittäjältä, jonka omituinen ajattelu on aina ollut heidän suurin vahvuutensa. Pitäisikö meidät huijata melko klassisella Journey-tyylisellä pelillä, jonka tärkein erottava tekijä on silmiinpistävä graafinen tyyli ja epäsovinnainen päähenkilö?

Neljä tuntia myöhemmin voin muistella varhaisia epäilyksiäni päätäni pudistellen. Koska minun ei tietenkään olisi pitänyt epäillä Double Finen kykyä tehdä asioita toisin. Kyllä, Keeper täyttää monia samoja ruutuja kuin Journey ja kaikki sen jälkeläiset: edellä mainittu vuori horisontissa, tehtävä puhdistaa maailma korruptiosta, sanaton kerronta, joka arvostaa kokemusta ja tunteita klassisen tarinan sijaan. Mutta se on myös paljon villimpi ja vaikeammin lokeroitavissa. Noin peliaikansa puolivälissä se muuttaa muotoaan ja siirtää painopistettä kohti enemmän tutkimusmatkailua. Olisi sääli paljastaa, mitä tämä mutaatio tarkalleen ottaen tarkoittaa, sillä suuri osa Keeperin ilosta on sen kyky yllättää ja kehittyä uusiin suuntiin. Ei, ei ole sattumaa, että viimeinen sana on monikossa, sillä Double Fine yllätti minut useaan otteeseen mekaanisilla käänteillä, ja se oli joka kerta yhtä ihastuttavaa ja virkistävää.

Double Fine ei pelkää ottaa käyttöön uusia mekanismeja, jotka pian sen jälkeen poistetaan käytöstä. Yksi esimerkki - joka on mukana julkistustrailerissa, minkä vuoksi uskallan mainita sen - on jokin karkkikukan kaltainen juttu, jonka avulla majakka voi nostaa itseään maanpinnan yläpuolelle, johon se on muuten naulattu. Yhtäkkiä hyppii ja leijuu alustojen välillä ja joutuu ilmavirtojen puhaltamaksi, ja yhtä yhtäkkiä taas pystyy vain kävelemään ja juoksemaan.

Tällä idearikkaudella on kuitenkin myös hintansa. Kaikkia uusia ideoita ei toteuteta yhtä tarkasti. Useat tutkimusmatkailuun perustuvat alueet pelin jälkipuoliskolla venyvät tarpeettomasti, kun joudut suorittamaan samoja tehtäviä yhä uudelleen ja uudelleen. Täällä tuntuu siltä, että Double Fine keksi hyvän idean ja sitten ponnisteli keksiäkseen, millä aktiviteeteilla se täytettäisiin. Olisi myös sääli sanoa, että kaikki tuntuu yhtä hyvältä. Joskus ohjaimet tuntuvat tasapainoisilta, jolloin esimerkiksi majakka on odotetun painava. Loppua kohti on kuitenkin kohtia, joissa ohjaus muuttuu lähes kurittomaksi, osittain siksi, että elokuvamaisella kameralla on vaikeuksia pysyä mukana. Kosmeettisemmalla osastolla on huolimattomasti leikattuja siirtymiä välivideoista pelattavaan peliin, mikä tappaa osan muuten erinomaisesta tunnelmasta, jonka Double Fine rakentaa.

Tällaiset virheet eivät ole uutta kalifornialaiselle kehittäjälle, joka on aina ollut parempi luovissa konsepteissa kuin tiukassa toteutuksessa. Se ei kuitenkaan ole jotain, joka vakavasti vähentäisi nautintoa. Henkilökohtaisesti hyväksyn mielelläni muutaman karkean särmän, jos se tarkoittaa, että Double Finen monet ideat pääsevät suunnitteludokumentista ruudulle. Vuosien varrella kehittäjällä on ollut kaikkea kotiutuksista selviin ohiheittoihin, mutta tylsää se ei ole koskaan ollut, ja Keeper on ehdottomasti enemmän edellisiä.

Ymmärrän, että tämän kudelman vuoksi on hieman vaikea muodostaa selkeää kuvaa siitä, mitä Keeper oikeastaan on, sen lisäksi, että se on aluksi kuvailtu surrealistiseksi Journey-tyyppiseksi. Ja kaikista edellä mainituista mutaatioista huolimatta siinä on itse asiassa jotain, joka muistuttaa selkeää ydintä. Ensinnäkin on visuaalinen ilme. Double Fine on ilmoittanut saaneensa vaikutteita Salvador Dalísta, mikä näkyy selvimmin arkkitehtuurissa ja omituisissa olennoissa, jotka asuttavat Keeperin maailmaa. Mutta myös kaarevissa vuorissa ja jyrkänteissä on viitteitä The Nightmare Before Christmasista ja jopa 2001: A Space Odysseysta erityisen mieleenpainuvassa kohtauksessa, ja kaikki on toteutettu hieman impressionistisella tyylillä, joka sopii universumiin uskomattoman hyvin. Ja sitten itse majakka ja lintukaveri Twig tuntuvat olevan kuin jostakin niistä ihanista lyhytelokuvista, joita Pixar teki. Varhaisessa jaksossa, jossa majakka sijaitsee eräänlaisessa pimeässä majakkaparakissa ja on menettänyt kykynsä käyttää valoaan, se kutistuu pelosta ja hiipii varovasti eteenpäin. Tällainen animaatio kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Hyvin sopivasti myös valo on toistuva elementti. Sen avulla voit polttaa korruption pois ja tasoittaa tietä tai manipuloida aikaa, jotta voit matkustaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä ratkaistaksesi arvoituksia. Tässä Twig on myös korvaamaton apuri, sillä sen voi lähettää kääntämään kahvoja tai toimimaan vaa'an kielenä.

Palapelisuunnittelu ei ole syy pelata Keeperiä, mutta se ankkuroi pelin toimimalla leipätyönä esoteerisempien elementtien välissä. Se on eräänlainen maadoitus, joka ankkuroi kokemuksen ja antaa kaikille aikaa hengittää.

Kuten huomaatte, pidän Keeper-pelistä melko paljon huolimatta sen puutteista tai ehkä osittain niiden takia. Pelin tahti on epätasainen, ohjaus on epätasainen, ja käsityötaito laahaa suoraan sanottuna hieman liian usein. Ja sitten on vielä sanaton kertomus luonnon järjestyksen palauttamisesta, joka kulkee liian tutulla maaperällä. Se on sympaattinen, ja siinä on useita hyviä hetkiä, mutta olemme käyneet sen läpi monta kertaa aiemmin. Kaikki tämä jää kuitenkin taka-alalle sen omituisen luovuuden ja visuaalisen ylilyönnin rinnalla, jota Double Fine vuodattaa Keeperissä. On selvää, että se on toiminut luovana hengähdystaukona Lee Pettylle ja muulle pienelle tiimille sen uuvuttavan kollektiivisen ponnistelun jälkeen, joka oli Psychonauts 2. Voi toivoa, että studio on menossa kohti samanlaista kulta-aikaa kuin yhtä uuvuttavaa Brütal Legendiä seurannut kulta-aika, joka tarjosi useita pieniä luovia helmiä, kuten Stacking ja Costume Quest. Ensimmäisenä aaltona Keeper on varmasti hyvä merkki.