Killer is Dead

Killer is Dead on jotain mitä James Bond ehkä olisi, jos siitä tehtäisiin epäkorrekti anime-sarja kuuden viikon pakkopaidan ja puolinopeudella pyöritetyn Godzilla-näytöksen jälkeen. Länsipeleihin tottuneelle peli tuntuu lähes anarkistiselta, älyvapaat käänteet herättävät spontaaneja naurunröhähdyksiä ja ruudun rikki repivä toiminta pöläyttää hilseet päästä. Mikään tästä ei tietenkään tule yllätyksenä Goichi Sudan eli "Suda51:n" faneille. Muun muassa Lollipop Chainsaw'n tuottanut japanilaissuunnittelija on tunnettu omalaatuisesta tyylistään ja tuskin välittää pätkän vertaa, jos joku imaisee hänen pelistään herneen nenään. Olipa sitten syytä tai ei.

Toisin kuin Lollipop Chainsaw'ssa, jossa sahattiin zombeja tikkari pusuhuulten välistä törröttäen, Killer is Deadin pääosassa on hillityn tyylikäs pukumies Mondo Zappa. Bryan Execution Firmin agenttina Zappa ansaitsee elantonsa tappamalla tapetuksi toivottuja. Näihin lukeutuu muun muassa kidnaappaajia, pimeydessä lymyäviä hirviöitä kuin myös entisiä kollegoita. Moinen teurastaminen on miehelle tietysti raskasta duunia, joten välillä on päästävä purkamaan paineet naisvieraiden seurassa.

Gigolo-tehtävät on kaiketi tarkoitettu vaihteluksi tappamiselle, mutta pelaaja tarvitsee deittailuunkin järkevää mekaniikkaa, jota ei nyt vain ole tarjolla. Sen sijaan tirkistellään rintoja ja jalkovälejä, jotta Mondo uskaltaisi hurmata naiset kalliilla lahjoilla. Touhu käy nopeasti paitsi kiusalliseksi myös puuduttavaksi. Vastapalvelukseksi "hyvin päättyneestä" illasta naiset tarjoavat uusia moodeja Mondon vasemman käden paikalla olevaan robottikäteen. Ne ovat kohtuullinen palkka vaivautumisesta, mutta pelissä olisi silti vähemmän turhaa höttöä, jos päivitykset voisi ostaa suoraan kaupasta.

Pääosin Killer is Dead on onneksi vauhdikas hack and slash -toimintapeli, jossa taotaan peukalo punaisena kymmenien iskujen mittaisia komboja. Vihollisvalikoima on suurelta osin melko persoonatonta massaa, mutta mitä voi sanoa hahmoista, joiden tehtävänä on vain kuolla näyttävästi? Välissä on tietenkin myös muutamia isompia ja haastavampia vastustajia, mutta estradin varastavat silti tappojen kohteet. Nämä pomovastustajat ulottuvat koneisiin kytkeytyneestä musamogulista tiikerillä ratsastavaan mafiosoon ja Area 51:llä meuhkaavaan jättiläiseen. Design on parhaimmillaan älyttömän siistiä (kirjaimellisesti), joskin itse pomojen kellistäminen tapahtuu pelityypille rutiininomaisesti.

Leijonanosa pelistä kuljetaan miekka edellä, mutta myös väistöt on syytä omaksua. Tarkoin ajoitettu väistö nimittäin laukaisee hidastuksen, joka vapauttaa pelaajan takomaan vimmaisesti iskuja. Vastaavan erikoishyökkäyksen voi aktivoida myös kesken taistelun liipaisimella, leikaten vihollisen kahtia, mutta käyttöä rajoittaa Blood-mittari, joka on ensin täytettävä tavallisesti taistelemalla. Mittaria on pidettävä silmällä senkin puolesta, että sitä tarvitaan joidenkin vihollisten lopettamiseen.

Harmillisesti Mondon robottikäden käyttö jää muuhun peliin nähden kömpelöksi. Kättä tulee käytettyä lähinnä satunnaisesti ampuma-aseena ja suojauksen murtajana. Koska mukana ei ole muita aseita ja avattavia kykyjäkin on niukalti, toiminta käy pitemmän päälle hieman yksipuoliseksi, mitä quick time eventit eivät varsinaisesti vähennä.

Mekaniikka ei tunnu aivan yhtä viimeistellyltä kuin esimerkiksi Bayonettassa tai edes samaa Unreal-moottoria käyttävässä DMC Devil May Cryssa. Kiusaa tuottaa erityisesti kamera, jonka oikutellessa pelaaja saa helposti osumia ilman omaa syytään. Nämä eivät ole silti ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Killer is Deadiä on kuvailtu hengelliseksi jatkoksi Sudan kulttisuosikeille Killer 7:lle ja No More Heroesille, ja yhtäläisyydet näkyvät etenkin kuvituksessa, joka onkin lopulta pelin mieleenpainuvin seikka. Kontrastit on viritetty taivaisiin, varjot syövät tahallisen rumasti itsensä ja kirkkaanpunainen veri ryöppyää lähes tarantinomaisesti valssin ja viinilasin ääressä. Rohkeasti omaa linjaansa piirtävä kuvitus olisi täysin papukaijamerkin arvoinen, ellei nykykonsoleiden vanheneva rauta muistuttelisi itsestään rosoreunoina ja repeilevänä ruudunpäivityksenä.

Tusinan tehtävän mittainen tarina tarjoaa tekemistä muutamaksi illaksi, ja niiden lisäksi Bryan Execution Firmin kartalle ilmestyy muutamia haastetehtäviä, joissa esimerkiksi tapellaan aikarajan puitteissa. Ympäristöt ovat teemoiltaan vaihtelevia, mutta järin suurta uudelleenpeluuarvoa putkimaiset kentät eivät kuitenkaan jätä, ellei tehtävistä ansaittavien pisteiden vertailua sellaiseksi lue.

Tarinassa riittää onneksi viihdearvoa, vaikka sen mukana onkin välillä vaikea pysytellä. Peli on myös hyvin tietoinen omista rajoitteistaan. Neljäs seinä rikotaan useammin kuin kerran, ja Mondon voi kuulla kyseenalaistavan kohtausten kulkua.

Lopputulos on hieman epätasainen ja jopa tahallisen ristiriitainen toimintaromppu, mikä vain kielii siitä, että Suda51 on jälleen toteuttanut itseään. Omaperäisyys on ehdottomasti positiivista melko jämähtäneillä pelimarkkinoilla, mutta jos estoton fiktio saisi rinnalleen myös mekaanisesti huipputason pelattavaa, ei peliä pidättelisi mikään. Silti, Killer is Deadiä kannattaa harkita, jos hyllyynsä etsii jotain massasta erottuvaa.