Kingdom Come: Deliverance 2 on niitä pelejä, joiden aloittamiseen pitää valmistautua. Jokainen sessio tuntuu niin hyvässä kuin pahassakin mielessä hivenen raskaalta, sillä päätöksiä on paljon ja niitä ympäröivä maailma ei aina taivu nätisti pelaajan tahtoon. Se on myös peli, jonka pelaamisen huomaa lopettavansa usein vasta aamuyön pikkutunneilla.
Tsekkiläisen Warhorse Studiosin jatko-osa on isompi, näyttävämpi ja monipuolisempi jatkokertomus ykkösosan Böömin, eli 1400-luvun Tsekin tapahtumista, johon päähenkilö (kovin brittiläisittäin nimetty Henry) tahtomattaan ajautuu. Ensimmäisen pelin pelaaminen ei ole pakollista ja joitakin sen pääpiirteitä avataan toki pelaajalle, mutta kaikesta saa enemmän irti. Harmillisesti ykkösosa oli ilmestyessään melko buginen, joten monet, minä mukaan lukien, jätti sen aikanaan kesken.
Ensimmäisestä persoonasta suurimmalta osin kuvattu Deliverance 2 jatkaa, mihin ykkönen päättyi. Omaa hahmoaan ei voi harmillisesti siirtää uuteen peliin, eikä varsinaista hahmonluontia ole. Pelaaja on Henry villoineen päivineen ja sillä selvä. Pelaaja ei joudu aloittamaan tarinaansa aivan ykköstasolta, eikä yksin. Juonta ja sen alkuvaiheen käännettä pilaamatta Henry pääsee tai joutuu pian omilleen ja varsinainen seikkailu voi alkaa.
Kuten muissakin avoimen maailman peleissä, pääjuonessa eteneminen on pääsääntöisesti vapaavalintaista, mutta ajoittain tärkeimmät kohdat pyytävät pelaajaa jättämään luonnossa sekoilun ja sivujuonet sikseen. Päätehtävää kannattaa muuten ehdottomasti jatkaa jo alussa ainakin sen verran, että ensimmäisen hevosen saa alle. Muut kampanjan myötä avautuvat asiat ovat toki mukavia, mutta ilman ratsua samoilu on todella pitkäveteistä ja syö peli-iloa. Vähän kuin massiivimoninpeleissä.
Simulaatiovetoisena Deliverance 2 on edeltäjänsä tapaan hitaampi, mutta rutosti immersiivisempi kuin monet kilpailijoistaan. Miekkaa ei taota käyttöliittymässä vaan sitä ahjossa lämmittäen ja alasimella takoen. Kyläläisillä on omat aikataulunsa, ja kauppiaat eivät päivystä yön pikkutunneilla, jotta pelaaja voi myydä heille viimeisimmän rojukokoelmansa. Nälän ja väsymyksen kaltaisista asioita tulee pitää huolta, eikä nukahtaminen osu missä tahansa pusikossa. Ruokakin pilaantuu, mikäli sitä ei valmista esimerkiksi savustamalla tai kuivaamalla. Omia rohtojuomia voi oppia tekemään kirjoja lukemalla, ja litkujen kanssa lotraaminen on oma kokonainen minipelinsä seppäilyn tapaan.
Vaikka kyseessä lienee vain todennäköisyyksillä pelaaminen pellin alla, erityismaininta pitää antaa keskusteluille, jotka ottavat pelaajan ulkoasun huomioon. On todella vaikea esittää vaikkapa aatelista, jos päällä on kolme päivää ratsastamista nähneet hevoselta haisevat haarniskanpalat kuivuneiden veritahrojen kera. Asianmukainen asuste avaa joskus yllättäviäkin ovia, vaikka pelaaja ei olisi panostanut puhekykyihinsä erityisen paljoa.
Lähitaistelu on edelleen haastavaa etenkin useampaa vastustajaa vastaan, ja vaikka pelityyli on täysin erilainen, Henryn kestävyyttä (eli staminaa) ja jäljellä olevaa elinvoimaa pitää tarkkailla todella huolellisesti. Käsikähmää on hyvällä tavalla virtaviivaistettu hieman, ja samalla eri asetyypeille on luotu kokonaan uudet liikesarjat. Pelaaja ei siis yritä enää pistää rosvoa kirveen kahvan päällä mahaan ja niin edelleen. Liikeyhdistelmissä onnistuminen vaatii edelleen melkoisesti harjoittelua, sillä sekä niiden selitys että käyttöliittymäelementti ovat aavistuksen epäselviä.
Järjestelmässä riittää edelleen rutkasti syvyyttä, eikä pelaaja voi rynnätä soitellen sotaan edes raskaasti haarniskoituna. Mukana kulkeva Mutt-koira (joka suomentuisi varmaan Piskiksi) on erinomainen häiriö ja apu, eikä luojan kiitos voi kuolla. Jos koira ottaa liikaa osumaa, se juoksee metsään nuolemaan haavojaan palaten myöhemmin takaisin. Tällöin vastuullisen omistajan tärkein tehtävä on paijata koiraansa ja tarjota sille pala herkullista savustettua makkaraa, mikäli se on vielä syömäkelkoista.
Jos olet ensimmäisen Deliverancen fani, joka ei 600 pelitunnista huolimatta ole pelannut sitä vielä läpi, Deliverance 2:hta on helppo suositella. Se on lähes ennennäkemättömän puoleensavetävä keskiaikaisen Euroopan simulaatio, jonka pariin saa hukutettua yön jos toisenkin. Pahimpia rosoja on virtaviivaistettu, ja arvioversio oli teknisesti erinomaisessa kunnossa PC:llä pelattuna. Kertakaikkisen kauniiden maisemien ja ilmapiirin ohella pieni miinusmerkki tulee kankeista kasvoanimaatioista keskusteluiden aikana. Kaikkia hitaampi, haastavampi ja enemmän työvaiheita vaativa pelityyli ei tule viihdyttämään. Se vaatii pelaajaltaan paljon, mutta antaa samalla mitalla takaisin.
