Kingdom Under Fire: Circle of Doom

"Hei kuunnelkaa hetki, tässä on ideaa: Ikiaikainen tasapaino hyvän ja pahan välillä on järkkynyt. Sota on tullut jäädäkseen," aloittaa kehittäjä #1.
"Pidin tosta sanasta ikiaikainen. Tosi mehevää," vastaa tuottaja.
"Joo, kiitti. Jos sopii niin mä jatkan. No - aiemmin maailmassa vallitsi harmonia, kun pimeyden ja valon valtiaat vuorotteli sovussa maailman hallinnasta. Mutta eihän se ikinä kestä, vai mitä? Vallanhimo saa niistäkin otteen. Sotahan siitä syttyy."
"Kuulostaa tosi kliseiseltä," toteaa kehittäjä #2.
"Älä nyt viitti. Sitähän ne haluaa! Kyllä tästä saadaan kasaan peli jos toinenkin."
"Mutta hei, hei!" joku huudahtaa nurkasta, "Kai siihen tulee mukaan maagisia sankareita, hirviölaumoja ja roppakaupalla geneerisesti nimettyä roinaa?"
"Mitä sä oikein kuvittelet? Totta kai!"

Henkilökohtaisesti toivon, että Microsoft ja Kindom Under Fire: Circle of Doomin kehittäjätiimi Blueside ymmärtävät, miten köyhää viihdettä he ovat luoneet. Circle of Doom on niitä harvoja pelejä, joita pelatessaan alkaa helposti tuntea inhoa koko genreä kohtaan. Klassikkojen ja vahvojen nykynimien parissa aikansa viettäneen on pakko kaivaa pelin lobotomiatoiminnan jälkeen Diablo 2 naftaliinista, jotta maailma näyttäisi taas hieman paremmalta paikalta. "Ainakin Circlessä oli yritystä," joku saattaisi sanoa, ja ehkäpä jopa oikeutetusti.

Circle of Doomin tarina on niin pata-perinteisten fantasiakliseiden täyteinen, ettei sitä nielisi oivaltavana genrelle täysi keltanokkakaan. Vanhoista aineksista voi toki saada mainion sopan, mutta Circle of Doomin kehittäjiltä hukassa näyttää olevan keittokirjan lisäksi kauhat, pannut ja kattilat. Alun ymmärrettävän prologin jälkeen pelaaja viskataan keskelle kryptisiä ja merkityksettömiltä tuntuvia juonensirpaleita, jotka jättävät jälkeensä lähinnä päänsäryn.

Kerronnan puutteita lisää entisestään se, että pelaaja pakotetaan itse aktivoitumaan juonen seurannassa. Jos mielii kuulla, mitä tarinassa kulloinkin tapahtuu, tulee pelaajan hypätä kenttien välietapeissa erilliseen unimaailmaan, jossa odottavalta hahmolta tiedonhippuja kuulustellaan. Jos ei erillinen vaiva, niin viimeistään kamala ääninäyttely pelottelee pelaajan pahanpäiväisesti. Näin visiitit tarinapainajaiseen saattavat jäädä kovin vähiin. Varsinkin, kun mätkintä rullaa eteenpäin, maisemat vaihtuvat ja sankari kehittyy tarinasta riippumattakin. Välianimaatioita tai muita tarinan kulkua selittäviä apuja ei toiminnallisista osuuksista löydy, eikä lopultakaan oikein selviä, minne oltiin menossa, miksi, ja minkä ihmeen takia kaikki ne ötökät pitikään ottaa hengiltä.

Pelattavia hahmoja on kuusi, mukaan lukien yksi bonushahmo. Koska hahmot eivät pysty käyttämään toistensa aseita, pelityyli muotoutuu jokaisella jokseenkin erilaiseksi. Esimerkiksi vampyyriprinssi Leinhart on japanilaistyylisine miekkoineen nopea, mutta helposti haavoittuva lähitaistelija, kun taas perusritari Kendal käyttää raskaampia ja hitaampia aseita, mutta kestää höykytystä enemmän. Vaikka suippohattuinen velhovanhus ei tällä kertaa mukaan mahtunutkaan, ei eri pelihahmoja voi kutsua mahtavan omaperäisiksi. Vampyyri + prinssi + japanilaiset miekat? Mitä vielä?

Circle of Doomin kenttäsuunnittelu on pelin heikoimpia osa-alueita. Pelin niin sanotut kentät ovat teoriassa yksisuuntaisia putkia, joita on silloin tällöin siunattu muutamalla mutkalla, aukiolla tai kapeikolla. Kun tie sattuu haarautumaan, pelaaja saattaa huomata hakanneensa viimeiset 20 minuuttia umpikujaa vartioivaa hirviölaumaa. Kenttäsuunnittelun helmiä ovat esimerkiksi matkanteon päättyminen keskelle avointa käytävää, sillä luolaston muut osat on juostava läpi ensin - ilman mitään syytä tai päämäärää, totta kai.

Taistelu jatkaa samalla umpilineaarisella linjalla. Kenttiin on ripoteltu hirviöryhmiä suurin piirtein siten, että kun edellisen sakin on saanut nitistettyä, seuraavan voi jo nähdä odottelemassa vähän matkan päässä. Äkätessään sankarin tekoälyttömät hirviöt kasaantuvat pelaajan ympärille tanssahtelemaan ja odottamaan kuolemaansa. Usein käy niin, että vaikka taistelu kestäisi monta minuuttia, suurin osa lauman hirviöistä ei tunnu hyökkäävän lainkaan. Pohjimmiltaan hirviöt ovat ulkonäköä lukuun ottamatta samoja alueesta toiseen ja käyttäytyvät kaikkialla samoin. Tämänkaltaista näkee enää harvoin.

Itse taistelussa ei ole mitään intuitiivista - pelaajan tehtäväksi jää hyökkäysnapin rämpyttäminen ja hahmonsa nenän kääntäminen suurin piirtein oikeaan suuntaan; hyökkäysanimaatio hoitaa loput. Erikseen hirviöitä lahtaamalla avattavat erikoiskyvyt ja taiat ovat tehottomia ja yleisesti ottaen suuri pettymys, sillä ne eivät tehokkuudessaan yllä jatkuvasti voimistuvan perushyökkäyksen tasolle.

Peli olisi näyttänyt upealta pari vuotta sitten. Ympäristöt ovat hyvän näköisiä, ja hahmot hirviöistä sankareihin on mallinnettu kunnioitettavalla tarkkuudella. Yleisilme on paikoin hieman utuinen, mutta parhaimmillaan valaistus ja värimaailma tukevat kiitettävästi tunnelmaa - sikäli kun tunnelmasta voidaan tämän pelin kohdalla puhua. Kamera sen sijaan on raivostuttava ja anteeksiantamattoman huonosti suunniteltu. Kuvakulma pomppii ties missä, varsinkin ahtaissa paikoissa ja seinien lähettyvillä. Musiikki ja äänimaailma ovat hirveää kuultavaa ja ääninäyttely, kuten mainittu, sellaista rääkymistä, että televisiosta mieluummin mykistää kaikki äänet.

Circle of Doomia voi pelata maksimissaan neljän hengen moninpelinä Xbox Liven kautta, mikä tuo helpotusta pelikokemukseen. Muiden kanssa tuska tuntuu jakautuvan, vaikka pelin perusrakenne ei moninpelissä muutukaan. Esimerkiksi kaksinpelinä samalta Xboxilta peliä ei kuitenkaan pysty pelaamaan.

Myös yksinpelattavaa riittää. Jos pelaaja sattuu jostain kumman syystä nauttimaan pelikokemuksesta, Circle of Doomin reilu pituus tulee miellyttämään. Muille pelin pariin ajautuneille useiden kymmenien tuntien pituus lähentelee kuitenkin kuvainnollista jatkoaikaa kiirastulen piinassa.

Suurimmalta osin amatöörimäiseltä tuntuvaa peliä ei voi suositella varauksetta edes pelisarjan paatuneimmille faneille. Kingdom Under Fire: Circle of Doomissa on kieltämättä yritystä, mutta sellaiseksi kokonaisuus lopulta jää. Pelkkä yritys ei ole perinteisen fantasiamätkinnän alueella riittänyt enää pitkään aikaan. Alan pioneereja löytyy jo historian hämäristä - nyt olisi pikkuhiljaa aika keksiä jotain uutta.