Layers of Fear

Nykyteknologia ja verkon kautta tapahtuva jakelu mahdollistavat nykyään menestymisen pienen budjetin lyhyille rykäisykokemuksille. Layers of Fear on juuri tällainen. Kyseessä on noin kuuden tunnin mittainen yksinkertainen tunnelmointi. Siinä on paljon hyvää, mutta samalla se jättää monin tavoin toivomisen varaa.

Tarina on periaatteessa ihan kiinnostava, ja se aukeaa vähitellen nurkkien tutkimisen seurauksena. Pelaaja on jonkinlaisessa sodassa jalkansa menettänyt veteraani, joka nykyisin maalaa tauluja työkseen. Pelin ideana on kävellä vainoharhojen saattelemana omaa taloa ympäri. Siinä sivussa niin tilanteen taustat kuin nilkuttavan miehen persoonallisuuskin aukeavat. Ratkaisu toimii hyvin ensimmäisen kolmen tunnin ajan, mutta siihen pelin olisi pitänyt päättyä. Juonikuvio selviää siis jo kokemuksen puolivälissä, ja loppu tuntuu enemmän työltä ahaa-elämyksien loistaessa poissaolollaan. Loppuratkaisu on odotettu, eikä kykene millään tavalla yllättämään.

Pelillisesti Layers of Fear on kävelysimulaattori. Ensimmäisen persoonan näkymässä liikutaan ja muutamaa nappia käyttämällä manipuloidaan ympäristöä. Pelihahmon päänsisäisissä hallusinaatioissa ei voi kuolla, joka on toisaalta hyvä asia luoden kuvan jatkuvasti etenevästä kokemuksesta. Toisaalta eräänlainen kuolemattomuus poistaa kauhupeleille niin olennaisen uhkan tunnun. Tätä voi pitää ongelmana siksi, ettei Layers of Fearissa ole mitään muuta kuin se tunnelma. Käytetyin pelottelukikka on pitkää hiljaisuutta seuraava nopea äänen ja kuvan muuttuminen. Keino menettää tehonsa kauan ennen loppuratkaisua, mikä osaltaan laimentaa pelin jättämää jälkivaikutelmaa.

Kokemus on teoreettisesti avoin, mutta käytännössä peli ohjaa lineaarisesti eteenpäin pitämällä kunakin hetkenä ainoastaan yhden oven etenemiskelpoisena. Ajan kuluessa maisemia toistetaan silminnähden. Aluksi kierrätys häiritsee, mutta toisaalta se sopii täydellisesti yhteen muun tarinan kanssa. Valon ja varjon leikkiä on paljon, joskin uhkan puuttumisen vuoksi pimeyden pelotevaikutus jää vaisuksi. Iloisena yksityiskohtana värejä käytetään rohkeasti. Peli on saattanut olla tekijöilleen jonkinlainen harjoitustyö teknologian parissa: suunnilleen kaikki visuaaliset kikat on mahdutettu mukaan kuuden tunnin peliin. Tämä huomioiden on erikoista, että ympäristöt ovat niin staattisia. Maljakon voi pudottaa pöydältä lattialle vain ja ainoastaan silloin, kun peli itse niin haluaa.

Jo moneen otteeseen painottamani tunnelma nojaa vahvasti musiikkiin. Äänitehosteita on hämmentävän harvassa, mutta ehkä se on ollut tarkoituskin. Sävelmät pelaavat pääsääntöisesti hyvin yhteen ruudun tapahtumien kanssa. Ja kuten odottaa sopii, musiikista ei erotu yksittäisiä kappaleita vaan ne ovat toinen toistaan seuraavia tunnelmanmuokkaajia.

Layers of Fear on ihan kiva välipalapeli, joka jatkaa valitulla linjallaan liian kauan. Lyhyempi kesto olisi pelannut paremmin yhteen sen uteliaisuutta ruokkivan tarinan kanssa.