Säkkipoika seikkailee jälleen maailman tuolla puolella ulottuvuudessa, josta kaikki mielikuvitus on kotoisin. Pahan teossa on tällä kertaa ilkeä Nukkemestari, joka uhkaa varastaa koko maailman elämän ilon sieluttomia koneitaan varten. Juoni ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi persoonallinen motivaatio siivittääkseen pelaajan vajaan 50 tasohyppelykentän ja minipelin läpi nukettamaan mestarin synkät suunnitelmat.
Kentät ovat suureksi osaksi kekseliäitä, joskin siellä täällä taso notkahtaa hetkellisesti myös tylsän puolelle. Jokaisessa viidessä maailmassa pelaaja kohtaa uusia eksentrisiä hahmoja, jotka auttavat säkkiämme tarjoamalla neuvoja ja erilaisia työkaluja. Käyttöönsä saa esimerkiksi rakettikanuunan, heittokoukun ja voimahanskat laatikoiden ja pommien heittelyä varten. Näiden ansiosta vaihtelua riittää, eikä samaa kikkaa lypsetä holtittomasti.
Kenttien välissä palataan kartalle, jossa kentät ja minipelit sekä välivideot esitetään kangasleikkeinä. Tarinan etenemisen kannalta jatkuvasti kartalle hyppiminen ei ole miellyttävää, ja olisin toivonut, että peliä olisi voinut jatkaa sujuvammin kentästä toiseen. Lisäksi nalkuttaisin hieman kenttien tuplalatauksesta: ensin ladataan valittaessa kenttää ja heti sen jälkeen eteen puskee vielä "tavallinen" latausruutu.
Jokaisen tason läpäisemisestä palkitaan monenmoisilla esineillä, materiaaleilla ja tarroilla, jotka on sitten käytettävissä pelissä eri tavoin. Tietyt tarrat toimivat esimerkiksi avaimina oviin, joiden takana osa keräilyesineistä on. Lisäksi kentistä löytyy osuuksia, joihin pääseminen edellyttää kahta pelaajaa. Maagisen 100 prosentin läpäisyä hamuavilla onkin tiedossa melkoinen nuohousurakka.
Jos on yhtään tutustunut sarjan edellisiin osiin, ei kattaus tarjoa sinänsä suuria yllätyksiä. Konsoliversioista peli muistuttaa enemmän kakkososaa, sillä pelkkien kenttien lisäksi pelaajalla on mahdollisuus luoda kokonaisia omia pelejä. Tasoloikkakentän luominen onnistuu melkein keneltä tahansa, mutta jos intoa ja aikaa riittää, on pelin editoria mahdollista venyttää melkoisiin sankaritekoihin. Hetkessä sen salat eivät aukea, mutta onneksi peli tarjoaa avuksi tuntikaupalla tutoriaaleja, jotka esittelevät ruohonjuuritasolta lähtien, miten kaikki toimii. Vastoin ennakkohypeä editori ei kuitenkaan toimi kosketusnäytöllä yhtä hyvin kuin PS3:lla. Myönnän, että osasyynä voivat olla isot nakkisormeni, mutta kyllä perinteisillä peliohjaimella ja suuremmalla kuvalla luomistyö oli hallitumpaa ja nautittavampaa.
Kun kentän tai pelin on saanut valmiiksi, sen voi laittaa tuttuun tapaan jakoon muiden pelaajien iloksi. Tämän ansiosta pelattava sisältö Little Big Planet Vitassa riittää takuulla yhtä kauan kuin pelaajan kiinnostuskin. Mukana on myös monia mukavia pieniä verkko-ominaisuuksia: pelaajat voivat lähettää toiselleen haasteita ja kuvia, tai jopa palkita toisiaan hyvistä suorituksista. Nearin ansiosta tämä onnistuu myös automaattisesti vaikka kaupungilla kävellessä.
Jos netti toimii, pelit onnistuvat myös kaverin tai tuntemattoman toverin kanssa. Vieraiden päästäminen omaan peliin tai vastaavasti jonkun toiseen peliin hyppääminen käy melko vaivattomasti. Monet valmiit minipelit ovat puhtaita kaksinpelejä, ja hauskasti useita niistä voi pelata kaksi pelaajaa jopa samalta ruudulta. Esimerkkeinä mainittakoon ilmakiekko, curlingin tapainen tarkkuuspeli sekä tankkitaistelu - todellisia hittejä vaikka lentokoneessa kaverin kanssa istuessa.
Minipelit ovat hauskoja ja kekseliäitä, vaikka moni niistä on kopioita vanhoista suosikeista. Ne kuitenkin näyttävät kivasti suuntaa sille, mitä editorilla voi tehdä. Minipelit ovat parhaimmillaan koukuttavia, mutta pahimmillaan turhauttavia. Jälkimmäinen johtuu lähes yksinomaan kosketusohjauksen epätarkkuuksista. Komennot eivät välttämättä mene perille ilman useaa liipaisua. Liian usein tulikin tunne, ettei syy Game Overissa ollut itsessä vaan ohjausherkkyydessä.
Pienet kontrolliongelmat rokottavat myös pelin muita osa-alueita. Minua on aikaisemminkin häirinnyt hieman Little Big Planetissa säkkipojan heikko hyppyvoima sekä juoksunapin ja seinähypyn puute. Vitalla kuitenkin välillä tuntuu siltä, että pelaaja tarvitsisi kolmannen käden tökkimään kosketusruutua, kun samaan aikaan pitäisi ohjata pelihahmoa tatilla ja napeilla. Sormien vilistäessä ruudulla voi olla myös vaikea nähdä, mihin on ohjattava hulikukkeri tai ohjus pitäisi lennättää. Vaikka peli käyttää varsin ansiokkaasti hyväkseen Vitan monia erikoisominaisuuksia, on niiden paikoittain epäonnistunut sekakäyttö pelin suurin yksittäinen kritiikinaihe.
Motkotuksista huolimatta olisi väärin jättää kehumatta Little Big Planet Vitaa erittäin antoisaksi peliksi. Tasohyppely on suurimmaksi osaksi viihdyttävää, kentät monipuolisia ja jo minipelit tarjoavat pelattavaa useiksi tunneiksi. Nettiyhteyden kanssa ne tunnit venyvät sitten helposti äärettömyyteen ja yli. Editori tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia, joten jos haluaa taskukokoisen pelin, jossa voi päästää luovuutensa irti, ei paljon parempaa peliä voi suositella.
Katso Crafting Carnivalia -traileri