Lost Planet 2

Ykkösosan arktiseen maisemaan on alkanut pullahtaa pieniä, eristyneitä viidakkoalueita, ja planeetalla asustelevat, Starship Troopers -henkiset Akrid-ötökät ovat käyneet suuremmiksi ja aktiivisemmiksi. Lumipiraatitkin ovat saaneet seuraa viidakkopiraateista.

Vaikka E.D.N. III on planeettana verrattain ahterista, haluaa sitä edelleen asuttaa piraattien lisäksi Neo-Venus Construction -pulju, joka on ilmeisesti kovin kovin paha. Näiden, ja muiden osapuolten, motivaatiot jäävät kuitenkin jotakuinkin epäselviksi, kuten kaikki pelin juonellinen sisältö yleensäkin. Huolimatta siitä, että ainakin PS3-versioon on mahtunut mukaan pitkiä animaatiopätkiä, niissä sanotaan hyvin vähän mitään, mikä selittäisi tapahtumia tai loisi järkevää juonikuviota.

Tämän sijasta pelaaja saa kuusi erillistä mini-minikampanjaa, joissa kaikissa on omat, eri osapuolia edustavat sankarinsa, ja jotka ovat sisällöltään verrattain samankaltaisia. Maisemat toki muuttuvat, kuten myös tähtäimessä juoksentelevat kohteet, mutta koska hahmoihin ei oikeastaan tutustuta juuri ollenkaan, sulautuu kaikki yhdeksi räiskintäfestivaaliksi, jossa välillä vaihdetaan vähän vaatteita tai rymistellään mekaanisessa taistelupuvussa ympäriinsä.

Jo pelin aloitusvalikkoa selailemalla saa vaikutelman siitä, että Lost Planet 2:ssa ei koskaan ole ollutkaan tarkoitus keskittyä varsinaisesti kampanjaan tai juonelliseen sisältöön. Peli on nimittäin vahvasti viritetty verkkomoninpelausta silmällä pitäen, oli sitten kyseessä tietokonetta tai toisia ihmisiä vastaan taisteleminen.

Peliin saa mukaan verkon ylitse kolme kumppania, ja jos kavereita ei löydy, täyttävät botit nämä kengät. Ihmiset ovat kuitenkin ehdottomasti se paras valinta, sillä bottien ollessa mukana ovat saappaat täynnä sitä itseään. Lost Planet 2:n tekoälyttömyys on aivan omalla tasollaan, ja oman joukkueen aisankannattajat pysyvät menossa mukana ainoastaan sen vuoksi, että tekoäly on myös vastustajana kohtuullisen vajaa tapaus. Keskivertosotilaat jäävätkin usein aprikoimaan lyijysateeseen, miettien että mikäs se nyt niin korvissa viheltää ja paukkuu. Koska peli on kehitystyönsä loppusuoralla, tilanne tuskin tulee muuttumaan.

Varsinainen hauska alkaa vasta kun kentälle rysähtää kerrostalon kokoinen Akrid, jota pitääkin sitten sahata kappaleiksi kuin isompaa tammea. Nämä viholliset eivät varsinaisesti luota väistelyyn, joten kyseessä on enemmänkin kaoottinen toimintakohtaus, jossa piisaa juoksua ja huutoa, ja kaikella ammutaan mitä käsiin sattuu löytymään. Tässä kohtaa mukana pitäisikin olla kolme hyvää kaveria, joiden kanssa mesota mikrofonien välityksellä ja kenties nauttia hieman mallasjuomia. Lost Planet 2 selvästi tarvitsee mukaansa tällaisen vahvan sosiaalisen elementin pystyäkseen todella viihdyttämään, sillä kokemani perusteella peli seisoo muilta osiltaan hyvin huterilla jaloilla.

Graafisesti peli on täysin tyydyttävä, eikä joudu häpeämään muiden modernien räiskintäpelien joukossa. Mitään erityisen uutta tai omaperäistä ruudulla ei nähdä, ja peli luottaa visuaalisen ilmeensä puolesta vanhoihin ja tuttuihin ratkaisuihin. Hieman Starship Troopersia, hieman geneeristä animea, ja päälle ripaus Killzonea. Äänipuoli noudattaa samaa linjaa, täyttäen tehtävänsä tyydyttävästi, jättämättä pelaajalle mitään muistikuvia itsestään.

Lost Planet 2 vaikuttaisi siis olevan perin tavanomainen japanilainen räiskintäpeli, vailla varteenotettavaa juonellista elementtiä tai omaperäisyyttä. Ehkä valmis versio tuo pelin pahimpiin puutteisiin tilkintää, mutta koska suurin osa kompastuskivistä johtuu puhtaasti pelin suunnittelun ottamasta suunnasta, sitä tietää jo tässä vaiheessa mitä tuleman pitää. Allekirjoittanut veikkaa pelin pääsevän oikeuksiinsa kaveriporukan yhteisenä räiskintähupina, mutta yksinpelin hajanaisen rakenteen ja kömpelön kerronnan vuoksi yksinpeliä hakevien kannattaa harkita kahdesti, hankkiako peliä edes alelaarista.