Lost Records: Bloom and Rage, Tape Two - Rage on yhtä vaikuttava kuin ensimmäinenkin

Helmikuun puolivälissä ensimmäinen kahdesta Lost Records: Bloom & Rage -jaksosta julkaistiin. Tarina neljästä teini-ikäisestä tytöstä Nora, Autumn, Kat ja Swann jatkuu toisessa jaksossa Lost Records: Bloom & Rage - Tape 2: Rage.

Toinen jakso jatkaa heti siitä, mihin ensimmäinen lopetti, jossa neljä tyttöä lähentyivät keskenään kesällä 1995 - ja miten vuonna 2022 he kohtaavat baarissa kaupungissa, jossa heidän kesäseikkailunsa tapahtui huolimatta lupauksesta koskaan tavata enää uudelleen. Yksinkertaisesti Don't Nod oli tarinavetoisesti liikkeellä ensimmäisessä jaksossa, ja sama tapahtuu myös toisessa jaksossa.

• Lue arvio Lost Records: Bloom & Rage - Tape 1: Bloomista täältä.

En paneudu tarinaan kovinkaan syvällisesti, sillä kuten aina on tällaisissa peleissä, on tarina keskiössä, ja se on koettava itse. Mutta sen voin sanoa, että toiminta Tape 2: Ragessa osuu maaliinsa. En tiedä ketään Don't Nodin kaltaista, joka kertoisi tarinan niin tunteisiin vetoavasti - en yleensä vaikutu tarinoista, ne eivät vain heilauta - mutta tarina Lost Records: Bloom & Ragessa teki vaikutuksen.

Toisen jakson tunnelma on jokseenkin erilainen, ja siihen vaikuttaa jokseenkin yllättävä ensimmäisen jakson päätös. Nyt tyypillisiä teemoja ovat voimattomuus ja epätoivo - ja mukana on jaksoja, jotka eivät ole niin mukavia. Don't Nod painelee kaikkia oikeita nappeja, ja jos on kokenut pelin teemat, on vaikea olla tuntematta jotain voimakasta.

Tarinan ohella Tape 2: Rage toimii samalla tavalla edeltäjänsä kanssa. Nyt meno on nopeatempoisempaa, mutta ei kuitenkaan nopeaa. Kaikki kehittyy hitaasti, ja on tilaa pitkille kohtauksille kera musiikin ja rauhallisten pitkien otoksien. Mieleen tulee Twin Peaks pelin liikkuessa verkkaisesti, ja joskus pysähtyen jaksoihin, joissa ei tapahdu mitään - näin pelille luodaan aivan erityinen tunnelma.

Sitä pelattavuutta ei ole paljoakaan, sillä pelaaja lähinnä vain kokee vuorovaikutteisen tarinan, johon voi itse vaikuttaa. Jälleen kerran on käytettävä Swannin videokameraa erilaisten jaksojen tallentamiseen, jotka ajavat tarinaa eteenpäin, ja on toki ratkottava yksinkertaisia pulmia ja tehtäviä. Ulkoasu on mukava ja tunnelmallinen, ja yleensä käytössä ovat elokuvalliset kuvakulmat, ja hitaat kameran liikkeet pitävät tunnelman rauhallisena.

Don't Nod on onnistunut tavoittamaan 90-luvun tyylin vakuuttavasti, varsinkin käytettäessä Swannin videokameraa. Kuva vaihtuu muotoon 4:3 kera rakeisen kuvan ja liiallisen kontrastin aivan niin kuin 1990-luvun videokameroissa tapahtui.

Soundtrack on mitä mahtavin, ja suoritukset ovat hyviä ääninäyttelijöillä dialogin ollessa aina uskottavaa ja vakuuttavaa. Kuten aina näissä Don't Nodin tarinoissa, on musiikki keskeisessä osassa, ja niin on tässäkin. Soundtrackista vastaa suurimmaksi osaksi yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Ruth Radelet (laulaja Chromaticsissa ja kanadalaisessa Milk & Bonessa), ja unenomainen ja melankolinen soundtrack sopii täydellisesti pelin tyyliin.

Tape 2: Rage päättää Lost Records: Bloom & Ragen erittäin hyvin. Tällä kertaa mukana ei ehkä ole suuria juonenkäänteitä, mutta tarina on todella vahva, ja pelaaja on tehty graniitista, ellei mitään vaikutusta tule. Se on kuin elämä muutenkin; kaunis ja erittäin brutaali samaan aikaan.

Lost Records: Bloom & Rage on peli, joka pysyy mielessä pitkään pelaamisen jälkeenkin. Kovinkaan moni peli ei samaan pysty, ja jos on pelannut ensimmäisen jakson, pelaa ihmeessä myös Tape 2, sillä se on juuri niin hyvä kuin ensimmäinenkin, ja saattaa loppuun kauniin tarinan Norasta, Autumnista ja Katista puhumattakaan Swannista.