Lumo 2 - tuplasti vähemmän lumovoimaa

Alkuperäinen Lumo-peli yhdeksän vuoden takaa oli rakkautta ensisilmäyksellä. Indie-pulmien ylitarjonnan keskellä sympaattisen velhon seikkailuissa arki oli sulavaa: aivopähkinät ripoteltiin minihuoneisiin, joissa kaikki näkyi kerralla kamerassa ilman mitään ylimääräistä.

Vuorovaikutukseen ei tarvittu ihmeitä: pulmahuoneissa pystyi lähinnä tepastelemaan tai hyppimään ja olennaista oli hoksata, miten ympäristö reagoi tähän. Tällaiset yhden vilkaisun pulmat eivät olleet tietenkään seurapiirien hienostuneimpia, mutta ainakaan Lumon kanssa energiaa ei mennyt mihinkään ylimääräiseen. Yhteisistä hetkistä jäi hyvät muistot, joissa oli lempeän ysärin tuoksu mallia Solstice (NES).

Lumo 2 on yllättävä kohtaaminen, jossa vanha tuttu tulee vastaan kaupungilla. Siitä sitten yhdessä kahville, kunnes huomataan, ettei muistojen lisäksi meillä ole muuta yhdistävää ja kaikesta on tullut hiukkasen vaivaannuttavaa.

Kaipa vuosien varrella kävi jonkinlainen minäpystyvyyden romahdus, koska pulmapeli Lumo 2 ei enää luotakaan pulmien vetovoimaan. Toki yhden vilkaisun huoneita pääsee yhä ratkomaan, mutta välissä pakotetaan pelaamaan niin väkinäisiä minipelejä, että tapaaminen tekee mieli lopettaa ennen aikojaan.

Sillä ollaanpa nyt rehellisiä: Haluaako kukaan oikeasti maksaa iltaviihteestä, jossa Kevin Tomsin irtopää sylkee väisteltäviä jalkapalloja? Toms tunnetaan parhaiten vuoden 1982 Football Managerin isänä, eikä väkinäistä viittailua videopelihistoriaan pääse karkuun. Kyllähän alkuperäisessäkin näkyi innostus retroilun suuntaan, mutta Lumo 2 on aivan totaalisen hurahtanut paasaamaan menneistä ajoista kuulijan mielenkiinnosta välittämättä.

Siinä missä ykkösosa yritti olla koherentti seikkailu luolastossa, kakkosessa teleporttaillaan avaruusalusten ja linnatyrmien väliä sen mukaan, mitä nyt kasarimuistelu sattuu milloinkin vaatimaan. Voihan multiversumi sentään! Ei tässä kovin lumottu olo tule, eikä pelin pärstä auta yhtään asiaa. Vaikka teknologiamaailma on kehittynyt yhdeksässä vuodessa paljon, nurinkurisesti Lumo näytti paremmalta vuonna 2016 kuin nyt. Silloin velho oli ylpeästi pieni, pyöreä ja oikein tyylikäs. Nyt pitkäraajaisen hoikan miehen vartalossa köpöttelevä sankari on niin geneerinen, että heikompaa on vain "tikku pyllyssä" -tason animoitu liike.

Aina välillä esiin pilkahtaa jotain sydäntä lämmittävää vuosien takaa, kun lukitusta huoneesta ulos vie vain kiipeilyyn tarkoitettu laatikko, joka muuttaa sijaintiaan jokaisen hypyn aikana. Silloin tekee mieli kehaista, että kyllä se vanha kunnon Lumo on edelleen yhtä näppärä kuin aina ennenkin. Nostalgiariemuun sekoittuu kuitenkin hiukan haikeutta, koska samat temput nähtiin jo aikoinaan ekassa pelissä.

Sitten seuraavassa huoneessa pitääkin harrastaa tasoloikkaa, jossa ohjaustuntuma vastaa pölypalloa imurin kurituksessa. Massaton leijuminen on aivan liian kaukana nykypelaamisen standardeista, minkä seurauksena haikea riemu kehittyy nostalgiaraivoksi. Kun palkintona odottaa seuraava kämäinen minipeli, vaatii melkoista itsehillintää, ettei katkaise välejä Lumoon ennen lopputekstejä, vaikka mittaa on vain muutama tunti.

Olen edelleen kiitollinen yhteisestä ajasta alkuperäisen Lumon parissa, mutta vuosien jälkeen arvokkaita ovat muistot, ei uusi kohtaaminen jatko-osan parissa. Oli ensimmäinen peli tuttu tai ei, on hankala kuvitella tilanne, jossa jatko-osa kykenisi lumoamaan pelaajan.

Janottaako vanha kasarisuola kaikesta huolimatta? Tee itsellesi palvelus ja pelaa ensimmäinen Lumo tai jotain emuloitua retroilua. Lumo 2 vaikuttaa äkkiseltään tutulta kaverilta, mutta hyvin pian käy selväksi, että se tarjoaa kaikin puolin huonompaa seuraa.